D'Artagnan juoksi ovelle ja työnsi sen salpaan.
— Hän ei ole pääsevä sisään ennenkuin minä olen päässyt ulos, sanoi hän, ja kun minä olen mennyt, te avaatte hänelle.
— Mutta minun pitäisi jo myös olla poissa. Entäs tuon rahapussin katoaminen, kuinkas se selvitetään, jos minä olen täällä?
— Te olette oikeassa, teidän täytyy myös pois.
— Mutta kuinka? Hän näkee meidät, jos menemme.
— Täytyy nousta minun luokseni.
— Ah! huudahti rouva Bonacieux, te sanotte tuota äänellä, joka minua peljästyttää.
Rouva Bonacieux lausui nuo sanat kyynelsilmin. D'Artagnan näki kyyneleen, hän hurmautui, tuli liikutetuksi, ja lankesi polvilleen.
— Minun luokseni, sanoi hän, siellä olette yhtä hyvässä turvassa kuin temppelissä, siihen annan kunniasanani.
— Menkäämme, sanoi rouva Bonacieux, minä luotan teihin, ystävääni.