— Mitä sanotte? kysyi herra de Tréville, silmäillen ympärillensä, nähdäksensä olivatko he aivan yksinään, ja kääntäen sitten katseensa d'Artagnan'ia kohden.
— Sanon, herra, että sattumus on saattanut minun valtaani erään salaisuuden...
— Jonka te säilytätte omananne, toivoakseni, henkenne kautta.
— Vaan joka minun täytyy uskoa kumminkin teille, herra, sillä yksin te voitte auttaa minua siinä toimessa, jonka Hänen Majesteettinsa kuningatar on antanut täyttääkseni.
— Onko salaisuus teidän?
— Ei, herra, se on kuningattaren.
— Onko Hänen Majesteettinsa valtuuttanut teidät uskomaan sen minulle?
— Ei, herra, päinvastoin on minut velvoitettu syvimpään vaitioloon.
— Miksikä siis olette aikeessa uskoa sen minulle?
— Sentähden että, se minun täytyy sanoa, ilman teitä en voi mitään ja pelkään teidän kieltävän minulta sen suosion, jota aion teiltä pyytää, ell'ette tiedä missä tarkoituksessa sitä pyydän.