— Tehkää niin, rouva, lähettäkää noutamaan, ja kuta pikemmin: sillä tunnin sisään on baletti alkava.
Kuningatar nyykistihe alamaisuuden merkiksi ja seurasi naisia, jotka johdattivat hänet pukeumissuojaan.
Kuningas meni vuorostaan omaansa.
Salissa syntyi hetken hämmästys ja häiriö.
Kaikki huomasivat jotakin tapahtuneen kuninkaan ja kuningattaren kesken; mutta he olivat kumpikin puhuneet niin hiljaa, ett'ei kukaan, koska he kunnioituksesta pysyivät heistä muutamain askelten päässä, ollut mitään kuullut. Viulut soivat minkä jaksoivat, vaan niiden säveliä ei ensinkään kuunneltu.
Kuningas tuli ensimäiseksi huoneestaan, hän oli mitä komeimmassa metsästyspuvussa ja Monsieur sekä muut herrat olivat pukeutuneet samaan tapaan kuin hän. Tuo puku sopi kuninkaalle mainiosti, ja siinä näyttikin hän totta tosiaan kuningaskuntansa ensimäiseltä mieheltä.
Kardinaali lähestyi kuningasta ja antoi hänelle muutaman rasian. Kuningas avasi sen ja näki siinä olevan kaksi timanttia.
— Mitä tämä tietää? kysyi hän kardinaalilta.
— Ei mitään; vastasi tämä; mutta jos kuningattarella on timanttikoristeensa, jota minä epäilen, lukekaa timantit, armollisin herra, ja ell'ette saa niitä enempää kuin kymmenen, kysykää Hänen Majesteetiltansa, kuka häneltä on mahtanut varastaa nämä kaksi.
Kuningas katsoi kardinaaliin ikäänkuin kysyäksensä, mutta hänellä ei ollut aikaa tehdä mitään kysymystä: ihmetyksen huudahdus pääsi kaikkien suusta. Jos kuningas näyttikin valtakuntansa ensimäiseltä mieheltä, niin kylläpä kuningatar varmaan oli Ranskan ihanin nainen.