Helppo on arvata miten suuri oli ilomme, kun selaillessamme tätä käsikirjoitusta, jossa oli viimeinen toivomme, löysimme kahdennellakymmenennellä sivulla nimen Athos, kahdennellakymmenennellä seitsemännellä sivulla nimen Porthos ja kolmannellakymmenennellä ensimäisellä sivulla nimen Aramis.
Tämän peräti tuntemattoman käsikirjoituksen löytäminen aikakaudella, jolloin historian tiede on päässyt jo niin korkealle kannalle, näytti meistä miltei ihmetapaukselta. Tuota pikaa kiirehdimme anomaan sille painolupaa, siinä tarkoituksessa että kerta maailmassa saisimme edes muiden tavaralla hankkia itsellemme pääsyn kirjoitusten ja kaunokirjallisuuden akatemiaan, ellemme, mikä on sangen uskottavaa, pääsisi Ranskan akatemiaan omalla tavarallamme. Painolupa, se on meidän ilmoittaminen, suosiollisesti myönnettiin, jonka mainitsemme osoittaaksemme julkisesti valhettelijoiksi ne ilkiöt, jotka väittävät meidän muka elävän semmoisen hallituksen alaisina, joka on jotenkin nurjamielinen kirjailijoita kohtaan.
Ja nyt tarjoamme tässä lukijoillemme ensimäisen osan tuota kallisarvoista käsikirjoitusta, soveliaalla nimellä varustettuna, ja sitoudumme, siinä tapauksessa että, niinkuin varma uskomme on, tämä ensimäinen osa voittaa puolellensa ansaittua suosiota, julkaisemaan yhteen menoon toisenkin osan.
Sen ohessa, koskahan kummi on toinen isä, pyydämme lukijan laskemaan sen huvin tai ikävän, mikä hänellä tämän lukemisesta mahdollisesti on, meidän niskoillemme, eikä kreivi de la Fère'n.
Siitä sovittuamme, käykäämme kertomukseemme käsiksi.
I.
Isä d'Artagnan'in kolme lahjaa.
Ensimäisenä maanantaina Huhtikuussa 1625 näytti Meung'in kauppala, jossa Roman de la Rose'n kirjoittaja syntyi, joutuneen niin perinpohjaisen sekasorron valtaan, että olisi luullut hugenottien tulleen tekemään siitä toista La Rochelle'a. Joukko porvareita, nähden naisia pakenevan Isollekadulle päin ja kuullen lasten parkumista porttien kynnyksillä, kiiruhti pukeutumaan haarniskaansa ja, varustettuaan heikonpuolista asemaansa musketilla ja pertuskalla, suuntasi kulkunsa Franc-Meunier'in ravintolaa kohden, jonka edustalla tunkeili, hetki hetkeltä taajeten, paksu väkijoukko hälisten ja meluten uteliaisuudesta.
Niinä aikoina olivat säikähdykset tavallisia ja harva oli se päivä, ettei joku kaupunki saanut aikakirjoihinsa merkitä jotakin sen laatuista tapausta. Oli ylimyksiä, jotka taistelivat keskenään; oli kuningas, joka kävi sotaa kardinaalia vastaan; oli espanjalainen, joka kävi sotaa kuningasta vastaan. Siihen lisäksi, paitsi noita taisteluja, yksityisiä tai yleisiä, salaisia tai julkisia, oli vielä rosvoja, kerjäläisiä, hugenotteja, susia ja lakeijoita, jotka kävivät sotaa koko maailmaa vastaan. Porvarit kävivät aina aseissa rosvoja, susia ja lakeijoita vastaan — toisinaan kuningasta vastaan, — mutta eivät koskaan kardinaalia ja espanjalaista vastaan. Tästä totutusta tavasta oli siis seurauksena, että yllämainittuna Huhtikuun ensimäisenä maanantaina v. 1625 porvarit, kuullessaan melua ja nähdessään yhtä vähän kelta-punaista lippua kuin herttua Richelieu'n livreetäkään, syöksyivät Franc-Meunier'in ravintolaa kohden.
Sinne kerran tulleena saattoi jokainen nähdä ja havaita syyn meteliin.