Kello seitsemän aikaan illalla oli lauttamies kuljettanut yli virran mustaan kaapuun verhonnutta naista, joka näkyi kaikin tavoin tahtovan pysyä tuntemattomana; mutta juuri sen vuoksi olikin lauttamies kiinittänyt häneen sitä suuremman huomion ja nähnyt silloin, että nainen oli nuori ja kaunis.
Siihen aikaan niinkuin nytkin oli paljo nuoria naisia, jotka menivät Saint-Cloud'iin ja jotka tahtoivat pysyä tuntemattomana, eikä d'Artagnan epäillyt silmänräpäystäkään ett'ei se ollut juuri rouva Bonacieux, jonka lauttamies oli nähnyt.
D'Artagnan käytti sitä valoa, joka loisti lauttamiehen majasta, lukeaksensa vielä kerran rouva Bonacieux'in kirjeen ja päästäksensä vakuutukseen, ett'ei hän ollut erhettynyt, että lemmenkohtaus oli tapahtuva Saint-Cloud'issa eikä minkään muun kadun varrella.
Kaikki liittyi todistamaan d'Artagnan'ille, ett'eivät hänen aavistuksensa olleet turhat, vaan että joku suuri onnettomuus oli tapahtunut.
Hän palasi juoksujalassa linnalle; hänestä tuntui niinkuin hänen poissa-ollessaan jotakin uutta olisi taas tapahtunut ja häntä siellä uudet havainnot odottivat.
Kuja oli yhä autio, ja sama rauhallinen, lempeä valo loisti ikkunasta.
D'Artagnan muisti silloin tuon mykän ja sokean hökkelin, joka epäilemättä oli jotakin nähnyt ja ehkä tietäisi jotakin kertoa.
Aitauksen portti oli suljettu, mutta hän hyppäsi aidan yli ja huolimatta kahlekoiran haukunnasta lähestyi hän majaa.
Ensi kolkutukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Kuoleman hiljaisuus vallitsi siellä niinkuin paviljongissakin; mutta kun tämä hökkeli oli hänen ainoa keinonsa, jatkoi hän kolkutustaan.
Pian oli hän kuulevinansa sisältä hiljaista, pelonalaista liikuntaa, joka ikäänkuin tuntui vapisevan pelosta että sitä kuultaisiin.