Muutoin, nuorelle miehelle pisti päähän ajatus, että jos hän viipyisi niillä seuduin, missä tapaus oli tapahtunut, hän ehkä saisi jotain valaistusta tähän salaperäiseen asiaan. Kuudennessa kapakassa, niinkuin jo sanoimme, d'Artagnan siis pysähtyi, pyysi pullon viiniä, parasta lajia, istahti pimeimpään nurkkaan ja päätti ruveta sillä tavoin odottamaan päivää; mutta tälläkin kertaa pettyi hän, ja vaikka hän kuunteli pörhössä-korvin, ei hän kaikessa tuossa kirousten, pila- ja haukkumasanojen sekasotkussa, mikä vallitsi kisällien, lakeijojen ja ajurien kesken, joiden kunnioitettavaan seuraan hän nyt oli joutunut, voinut huomata mitään, joka olisi häntä johtanut ryöstetyn naisraukan jälille. Hänen oli siis pakko, sittenkuin hän ajan kuluksi ja epäluulojen välttämiseksi oli tyhjentänyt pullonsa, koettaa sijoittua nurkassansa mahdollisimman mukavaan asemaan ja ruveta nukkumaan, kävi miten kävi. Olihan d'Artagnan kahdenkymmenen vuotias, niinkuin muistetaan, ja siinä ijässä velkoo uni saamisensa säälimättä kaikkein murheellisimmiltakin sydämmiltä.
Kello kuuden seudussa aamulla heräsi d'Artagnan sillä nuutuneella mielellä, joka on tavallinen seuraus huonosti nukutusta yöstä. Hän tarkasti ja kopeloi itseään kokeeksi, oliko häneltä nukkuessa joutunut mitään pois, ja tavattuaan timanttisormuksen sormessaan, kukkaron taskussaan ja pistoolit vyöllänsä, nousi hän ylös, maksoi pullonsa ja meni katselemaan, eikö hänellä olisi parempaa onnea löytää lakeijaansa nyt aamulla kuin yöllä. Ja todella, ensimäinen mitä hän näki harmaan, kostean sumun lävitse, oli hänen kelpo Planchet'insa, joka, pitäen suitsista kahta hevosta, odotti häntä erään pienen surkean kapakan portilla, jonka ohitse d'Artagnan yöllä oli kulkenut ilman että hänen mieleensäkään olisi juolahtanut hänen olevan siellä.
XXV.
Porthos.
Sen sijaan että olisi mennyt suoraan kotiinsa, d'Artagnan laskeutui satulasta herra de Tréville'n portilla ja nousi joutuisasti portaita ylös. Tällä kertaa oli hän päättänyt kertoa hänelle kaikki mitä oli tapahtunut. Epäilemättä antaisi hän hänelle hyviä neuvoja tässä asiassa; ja kun hän näki kuningatarta melkein joka päivä, voisi hän ehkä saada Hänen Majesteetiltansa urkituksi jotakin tietoa tuosta naisraukasta, jolle varmaankin aiottiin maksaa hänen alttiutensa kuningatarta kohtaan.
Herra de Tréville kuunteli nuoren miehen kertomusta vakavuudella, joka osoitti hänen näkevän tuossa tapauksessa muuta kuin rakkaudenseikkailua; ja kun d'Artagnan oli lopettanut, lausui hän:
— Hm! kaikessa tuossa tuntuu Hänen ylhäisyytensä jo penikulman päästä.
— Mitäs on tekeminen? kysyi d'Artagnan.
— Ei mitään, ei kerrassaan mitään tällä erää muuta kuin lähtekää Pariisista, niinkuin jo teille sanoin, niin pian kuin mahdollista. Minä tapaan kuningatarta ja kerron hänelle tuon naisraukan katoamisen, jota hän varmaankaan ei tiedä; se antaa hänelle johtoa, niin että palattuanne ehkä voin teille ilmoittaa hyviä uutisia. Luottakaa minuun vaan.
D'Artagnan tiesi että herra de Tréville, vaikka gaskonjalainen, ei tavallisesti luvannut mitään, vaan kun hän sattumalta mitä lupasi, täytti hän sen paljon suuremmassa määrässä kuin oli luvannut. D'Artagnan kumarsi siis jäähyväisiksi, täynnä kiitollisuutta sekä menneistä että tulevista, ja tuo oiva kapteeni, joka puolestaan osoitti suurta mieltymystä noin rohkeaan ja lujaluontoiseen mieheen, puristi hänen kättänsä toivottaen hänelle onnellista matkaa.