Ja he lähtivät nyt henkivartijahotellista, eroten kumpikin eri päällensä katua, toisen kun oli lähteminen kaupungista La Villette'n ja toisen taas Montmartre'n tulliportin kautta, yhtyäksensä sitten Saint-Denis'in toisella puolen; tämä sotatemppu, kumpaisenkin puolelta yhtä täsmällisesti suoritettuna, menestyi erinomaisesti. D'Artagnan ja Planchet saapuivat yht'aikaa edeltä sovittuun määräpaikkaan.
Planchet oli, se täytyy tässä sanoa, rohkeampi päivällä kuin yöllä.
Mutta hänen luontoperäinen varovaisuutensa ei häntä jättänyt hetkeksikään; hän ei ollut unhottanut ainoatakaan ensimäisen retken tapauksista ja hän piti vihollisina kaikkia ketä matkalla kohtasi. Siitä seurasi, että hänellä oli lakkaamatta lakki kourassa, josta tavasta hän sai d'Artagnan'ilta ankaria nuhteita, hän kun pelkäsi että Planchet'ia moisen kohteliaisuuden tähden luultaisiin vaan jonkun vähä-arvoisen herran palvelijaksi.
Sillä välin, vaikuttiko Planchet'in nöyryys niin suuresti ohikulkeviin, vai eikö tällä kertaa ketään oltu asetettu nuoren miehen kulkua estämään, meidän molemmat matkustajamme saapuivat Chantilly'yn ilman mitään kohtauksia ja laskeutuivat satulasta Grand-Saint-Martin'in hotellin luona, saman, jossa olivat pysähtyneet ensimäiselläkin matkallansa.
Isäntä, nähdessään nuoren miehen, jota seurasi lakeija ja kaksi varahevosta, astui kunnioittavasti oven kynnykselle. Kun oli jo matkattu yksitoista peninkulmaa, katsoi d'Artagnan parhaaksi pysähtyä tähän hotelliin, olipa Porthos siellä tai ei. Sitä paitsi oli ehkä vähän varomatonta ruveta paikalla tiedustelemaan, kuinka muskettisoturille oli käynyt. Näiden mietteiden lopputulokseksi jäi, että d'Artagnan laskeutui satulasta kysymättä mitään tietoja kestään, jätti hevoset lakeijansa huostaan, astui sisälle muutamaan pieneen kamariin, joka oli semmoisia vieraita varten, mitkä halusivat olla yksinään, ja pyysi isännän tuomaan pullon parasta viiniänsä ja laittamaan niin hyvän aamiaisen kuin mahdollista, pyyntö, joka yhä vahvisti sitä hyvää ajatusta, minkä isäntä oli saanut matkustajastansa ensi katsannolla.
Ja niinpä d'Artagnan'ia palveltiinkin ihmeteltävällä nopeudella.
Henkivartijarykmenttiin palkattiin kuningaskunnan ensimäisiä aatelismiehiä ja d'Artagnan, lakeijan seuraamana ja matkustaen neljällä pulskalla hevosella, ei yksinkertaisessa univormussakaan voinut olla herättämättä huomiota. Ravintolanisäntä tahtoi häntä palvella itse; sen havaiten d'Artagnan käski hänen tuoda kaksi lasia ja alotti seuraavan keskustelun:
— Kunniani kautta, sanoi hän täyttäen lasit, minä olen pyytänyt teidän parasta viiniänne, isäntä hyvä, vaan jos olette minua pettäneet, rankaisen minä teitä omalla rikoksellanne, koskapa teidän, kun minä inhoan yksin juomista, tulee juoda minun kanssani. Ottakaa siis tämä lasi ja juokaa. Mutta minkäs kunniaksi me juomme, malttakaas, ett'emme loukkaisi mitään arkaa kohtaa? Juokaamme teidän ravintolanne menestykseksi.
— Teidän herruutenne osoittaa minulle kovin suuren kunnian, sanoi isäntä, ja minä kiitän teitä vilpittömästi teidän toivotuksestanne.
— Mutta elkää ymmärtäkö minua väärin, sanoi d'Artagnan, tässä maljassa on enemmän itsekkäisyyttä kuin ehkä luulettekaan: ainoastaan kukoistavissa ravintoloissa saa hyvän kohtelun; rappiolla olevissa menee kaikki mullin mallin ja matkustajat joutuvat isännän kehnouden uhriksi; no niin, minä, joka matkustelen paljon ja erittäinkin tätä tietä tahtoisin nähdä kaikkien ravintolanisäntien menestyvän.