— Miksikä et ole kuljetuttanut itseäsi Pariisiin? Täällähän sinulla on kauhean ikävä.
— Niin olikin aikomukseni; vaan, veikkoseni, minun täytyy tunnustaa sinulle eräs asia.
— Mikä?
— Seikka on semmoinen, että kun minulla oli niin hirmuisen ikävä, niinkuin sanoit, ja kun, taskussani oli seitsemänkymmentä viisi pistole'a, jotka annoit käytettävikseni, kutsutin luokseni ajan kuluksi erään herrasmiehen, joka matkusti tästä ohitse, ja pyysin häntä pelaamaan kanssani kuutiota. Hän suostui ja, saakeli vieköön, seitsemänkymmentä viisi pistole'ani siirtyivät minun taskustani hänen taskuunsa, puhumattakaan hevosesta, joka meni kaupanpäällisiksi. Mitäs siitä tuumaat, d'Artagnan?
— Mitäpäs minä siitä, Porthos veikkoseni, eihän kaikkia etuja saa yht'aikaa, sanoi d'Artagnan; tunnethan sananparren: "kova onni pelissä, hyvä onni rakkaudessa." Sinulla on liian hyvä onni rakkausseikoissa, voittaaksesi pelissä; mutta mitäs vastoinkäymiset sinuun tuntuvat! onhan sinulla, onnellinen veitikka, herttuattaresi, joka ei ole kieltävä sinulta apuansa?
— Niinpä kyllä, mutta kuulehan, d'Artagnan veikkoseni, mikä kova onni minua vainoo, vastasi Porthos mitä huolettomimman näköisenä; minä kirjoitin hänelle ja pyysin lähettämään jonkun viisikymmentä louisdor'ia, jotka välttämättömästi tarvitsisin tässä tilassani...
— No niin?
— No niin, hän mahtaa olla maatiloillansa, sillä minä en ole saanut mitään vastausta.
— Todella?
— En ole saanut. Eilen kirjoitinkin hänelle toisen vielä kiirehtivämmän kirjeen kuin ensimmäisen; mutta puhukaamme nyt sinusta, veikkoseni. Minä aloin jo olla, se täytyy tunnustaani, vähän levoton sinun puolestasi.