D'Artagnan ei ollut Porthokselle puhunut mitään hänen haavastansa eikä prokuraattorin vaimosta. Meidän béarnelainen, niin nuori kuin olikin, oli sangen viisas poika. Hän oli siis uskovinansa kaikki mitä tuo pöyhistelevä muskettisoturi oli hänelle kertonut, vakuutettuna kun hän oli, ett'ei mikään ystävyys pysy lujana, jos osoitetaan tietävänsä salaisuus, mitä on tahdottu peitellä, varsinkin kun salaisuus koskettaa ylpeydentuntoa, sillä sen kautta saavutetaan aina jonkunmoinen siveellinen etevämmyys sen rinnalla, jonka elämän seikkoja on saatu tietää. Niinpä d'Artagnan'kin, joka vehkeellisissä aikomuksissaan tulevaisuuttansa varten oli päättänyt käyttää kolmea toveriansa välittimenä onneansa kilvoitellessa, varsin mielellään jo ennakolta kokoili käteensä niitä näkymättömiä säikeitä, joiden avulla hän toivoi voivansa heitä käyttää tarkoituksiinsa.
Mutta pitkin matkaa painoi hänen sydäntänsä syvä alakuloisuus: hän ajatteli tuota nuorta ja kaunista rouva Bonacieux'iä, jolta hänen oli saaminen alttiutensa palkinto; mutta, sanokaamme se heti, tuo nuoren miehen alakuloisuus lähti vähemmin kadonneen onnensa kaipauksesta kuin siitä pelosta, että mahdollisesti joku onnettomuus oli tuota nuorta naista kohdannut. Hän puolestaan ei rahtuakaan epäillyt ett'ei rouva Bonacieux olisi joutunut kardinaalin koston uhriksi, ja niinkuin tiedetään, Hänen ylhäisyytensä kosto oli aina hirmuinen. Kuinka hän oli saanut armon ministerin silmissä, sitä ei hän itsekkään tiennyt, ja epäilemättä olisi henkivartijakapteeni herra de Cavois sen ilmoittanut, jos hän olisi tavannut hänet kotona.
Ei mikään niin kuluta ja lyhennä matkaa kuin ajatus, joka ottaa huostaansa ajattelijan kaikki aistit. Ulkonainen oleminen on silloin ikäänkuin uni, jonka unelma on juuri tuo ajatus. Sen vaikutuksesta häviää ajalta määrä ja matkalta pituus. Lähdetään vaan toisesta paikasta ja tullaan toiseen, siinä kaikki. Itse kuljetusta välimatkasta ei jää muuta muistoon kuin hämärä utu, johon tuhannet puiden, vuorien ja seutujen kuvat katoavat. Tämmöisen harhauksen vallassa d'Artagnan kulki, sillä vauhdilla, joka hänen hevosellansa omasta tahdostaan oli, ne kuusi tai kahdeksan peninkulmaa, jotka eroittavat Chantilly'n Crèvecoeur'istä, eikä hän kylään tultuansa muistanut ainoatakaan esinettä koko matkalta.
Siellä vasta hänen muistonsa heräsi, hän pudisti päätänsä, huomasi ravintolan, jonne hän oli jättänyt Aramiksen ja ratsastaen tasaisessa ravissa portille, pysähtyi siihen.
Tällä kertaa ei ollut ottamassa vastaan isäntä, vaan emäntä; d'Artagnan oli fysionomisti, hän keksi ensi silmäyksellä emännän hyvänsävyiset kasvot ja huomasi kohta, ett'ei hänen tarvitsisi lainkaan teeskennellä hänen edessänsä, ja ett'ei hänellä ollut mitään pelättävää noin iloisen näköiseltä ihmiseltä.
— Hyvä emäntäni, sanoi hänelle d'Artagnan, voitteko sanoa minulle, kuinka on käynyt eräälle ystävälleni, jonka olimme pakoitetut jättämään tänne noin kymmenkunta päivää takaperin?
— Kaunis nuori mies, kolmen tai neljänkolmatta ikäinen, lempeä, miellyttävä, soreakasvuinen?
— Juuri niin; siihen lisäksi haavoitettu olkapäähän.
— Aivan oikein, herrani. Hän on täällä vielä.
— Ah, jumalankiitos, emäntäni, sanoi d'Artagnan hypäten satulasta maahan ja jättäen ohjakset Planchet'ille, te lahjoitatte minulle elämäni; missä on rakas Aramis, että saisin häntä syleillä? sillä minä ikävöin häntä nähdä.