— Ja minun myös, sanoi d'Artagnan, vaikka minä en ole vielä aivan varma siitä, onko se Aramis, jota minun on kunnia puhutella.
— Sama mies, ystäväni, sama mies; mutta mikä on voinut saattaa sinut sitä epäilemään?...
— Pelkäsin tulleeni väärään suojaan ja luulin ensin joutuneeni jonkun hengellisen miehen huoneesen; toiseksi erehdytti minua näiden herrojen läsnäolo, joka minut saattoi luulemaan, että olet kovin sairaana.
Nuo molemmat mustapukuiset miehet heittivät d'Artagnan'iin, jonka tarkoituksen he ymmärsivät, tuiman, milt'ei uhkaavan silmäyksen; mutta d'Artagnan ei siitä välittänyt.
— Ehkä häiritsen sinua, Aramis ystäväni, jatkoi d'Artagnan, sillä siitä päättäen mitä näen, alan minä uskoa että sinä olet ripittäytymässä näille herroille.
Aramis punastui tuskin huomattavasti.
— Häiritsisit minua? oh, päinvastoin, rakas ystäväni, päinvastoin, sen vakuutan, ja todistukseksi suvaitse minun lausua iloni siitä, että näen sinut terveenä.
— Ahaa, viimeinkin sinnepäin! mietti d'Artagnan, ei sitten ole vielä aivan pahasti.
— Sillä tämä herra, joka on minun ystäväni, on juuri äskettäin pelastunut suuresta vaarasta, jatkoi Aramis hartaudella, viitaten d'Artagnan'ia molemmille papeille.
— Kiittäkää Jumalaa siitä, vastasivat he kumartuen yhdessä.