Minä olen rehellinen aatelismies ja minulla on vilkas veri, niinkuin olet voinut huomata, d'Artagnan veikkoseni: loukkaus oli hirmuinen ja vaikka se kyllä olisi jäänyt maailmalta tietämättä, tunsin minä sen elävän ja liikkuvan sydämmeni pohjassa. Minä ilmoitin esimiehelleni, ett'en minä tuntenut itseäni vielä tarpeeksi valmistuneeksi papinvihkimykseen ja pyynnöstäni lykättiin se toimitus vuotta myöhemmäksi.
Minä etsin käsiin Pariisin parhaimman miekkailijan, pyysin saada häneltä miekkailun opetusta joka päivä, ja kokonaisen vuoden kävin minä joka päivä hänen opissansa. Juuri päivälleen vuoden perästä siitä lukien kuin tuo loukkaus oli tapahtunut, ripustin minä kaapuni naulaan, pukeuduin hienoksi herraksi ja menin eräihin tanssipitoihin muutaman naisystäväni luokse, jossa tiesin loukkaajanikin olevan. Paikka oli Francs-Bourgeois'in kadun varrella, ihan lähellä la Force'a.
Aivan oikein, upseerini oli todellakin siellä; minä lähestyin häntä, juuri kuin hän parhaillaan lauloi muutamaa lemmenkujerrusta, silmäillen erästä naista, ja keskeytin hänet toisessa värssyssä.
— Herra, sanoin minä hänelle, suututtaako teitä yhä vielä, jos minä menen käymään eräässä talossa Payenne'n kadun varrella, ja annatteko minulle vielä selkään, jos päähäni pistää olla teitä tottelematta?
Upseeri katsoi häntä hämmästyneenä, ja virkkoi sitten:
— Mitä te minusta tahdotte, herra? en minä tunne teitä.
— Minä olen, vastasin minä, se pieni apotti, joka luki pyhimysten elämäkertoja ja käänsi Judith'in runomitalla.
— Ahaa! nyt muistan, sanoi upseeri laskien raa'an pilkkasanan, mitä te minusta tahdotte?
— Minä tahtoisin että teillä olisi aikaa tulla kanssani vähän kävelemään.
— Huomisaamuna, jos niin tahdotte, ja erittäin mielelläni.