Niin urhoollisilta kuin näyttivätkin, rupesivat molemmat englantilaiset katselemaan epäillen toisiinsa; olisi voinut sanoa kellarissa olevan yhden noita nälkiintyneitä peikkoja, kansansatujen jättiläissankareita, joiden luolaan ei kukaan rankaisematta tunkeudu.
Syntyi hetkinen hiljaisuutta; mutta viimein englantilaiset häpesivät peräytyä ja kiukkuisin heistä laskeutui viisi kuusi astinta portaita ja potkaisi ovea niin että olisi luullut muurin murtuvan.
— Planchet, sanoi d'Artagnan varustaen pistoolinsa kuntoon, minä otan kohdalleni tämän täällä ylhäällä, pidä sinä huoli tuosta tuolla alhaalla. Aa, herrat, vai tahdotte te tappelua, no, olkoon menneeksi, kyllä sitä saatte!
— Luulenpa kuulevani d'Artagnan'in äänen, huudahti Athos kuni maan alta.
— Niin oikein, sanoi d'Artagnan huutaen hänkin vuorostaan, se minä olenkin, ystäväni.
— Ahaa, hyvä on, sanoi Athos, kyllä me heidät opetamme, nuo ovensärkijät.
Englantilaiset herrat olivat temmanneet miekkansa, mutta he olivat kahden tulen välissä; he empivät vielä hieman; mutta, niinkuin äskenkin, ylpeys voitti ja toinen potkaus tärähdytti ovea melkein särkymään asti.
— Väisty tieltä, d'Artagnan, väisty tieltä, huudahti Athos, väisty tieltä, minä ammun.
— Herrat! lausui d'Artagnan, joka aina mietti asiat tarkoilleen, herrat, ajatelkaahan hiukkanen! Malta, Athos! Te, herrat, puututte nyt pahaan asiaan ja teidät pistellään seulaksi. Palvelijani ja minä ammumme teihin kolme laukausta ja kellarista saatte saman verran; siihen lisäksi on meillä vielä miekat, jota, olkaa varmat siitä, minä ja ystäväni käytämme jotakuinkin. Antakaa minun selvittää teidän asianne ja omani. Te saatte kohta juotavaa, sen vakuutan kunniasanallani.
— Jos sitä on jälellä, kuului Athoksen pilkallinen ääni.