— Oh! vai niin, no senpä vuoksi todella muistelenkin, sanoi d'Artagnan, koettaen urkkia totuutta, senpä vuoksi muistelenkin kuin unta, että puhuimme jotakin hirtetyistä.
— Kas niin, siinä sen näet, sanoi Athos kalveten ja koettaen kuitenkin samalla nauraa, olinhan siitä varma, sillä hirtetyt ovat minun painajaiseni.
— Niin, niin, jatkoi d'Artagnan, ja nyt rupean muistamaan yhä lisää; olihan puhetta ... kuinkas se olikaan ... olihan puhetta jostakin naisesta.
— Kas niin, vastasi Athos muuttuen lyyjynkarvaiseksi, se on tuo minun suuri historiani vaaleakiharaisesta naisesta, ja kun minä sitä rupean kertomaan, on sen merkki että silloin olen uppojuovuksissa.
— Aivan oikein, se se oli, sanoi d'Artagnan, kertomus vaaleakiharaisesta, pulskasta, kauniista, sinisilmäisestä naisesta.
— Joka joutui hirteen.
— Niin, jonka hirtti hänen puolisonsa, eräs ylhäinen herra sinun tuttaviasi, jatkoi d'Artagnan tähdäten tarkasti Athosta.
— No niin, siitä näet, kuinka helposti toisten salaisuuksia ilmaistaan, kun ei tiedetä enää mitä puhutaan, sanoi Athos kohauttaen olkapäitänsä, ikäänkuin hän olisi surkutellut itseään. En totta tosiaan juo enää itseäni humalaan, se on peräti huono tapa.
D'Artagnan pysyi vaiti.
Sitten Athos muuttaen yht'äkkiä puheenaihetta lausui: