— Herra teettepä väärin koettaissanne noin minua loukata, sanoi d'Artagnan, jonka toraisa luonto alkoi voittaa hänen äskeisiä rauhantuumiansa. Minä olen Gaskonjasta, se on totta se, ja koska te sen tiedätte, ei minun ole tarvis sanoa teille, että Gaskonjassa ollaan vähän kärsimättömiä; niin että kun gaskonjalainen kerran on pyytänyt anteeksi, olkoon se sitte vaikka jotakin tyhmyyttä, he ovat vakuutetut tehneensä jo puolta enemmän kuin mitä olisi tarvinnut.
— Herra, mitä olen teille sanonut, vastasi Aramis, ei suinkaan ole sanottu riidan halusta. Jumalankiitos en ole mikään tappelija, ja kun olen muskettisoturina vaan väliaikaisesti, en ryhdy taisteluun muuten kuin pakosta ja aina sittenkin vastenmielisesti; mutta tällä kertaa asia on raskauttavaa laatua, sillä teidän kauttanne on eräs nainen joutunut huutoon.
— Meidän molempain kautta, tarkoitatte, huudahti d'Artagnan.
— Minkä vuoksi olitte te niin taitamaton, että annoitte minulle nenäliinan?
— Minkäs vuoksi te itse olitte niin taitamaton, että annoitte sen pudota?
— Olen sanonut ja sanon vielä, herra, ettei tuo liina pudonnut minun taskustani.
— No hyvä! te olette siis kahdesti valhetelleet, sillä minä näin sen putoavan!
— Ahaa, vai on semmoinen ääni kellossa, herra gaskonjalainen! olkoon menneeksi sitte, kyllä minä opetan teille käytöstapoja.
— Ja kyllä minä toimitan teidät takaisin messuamaan, herra apotti! Paljastakaa miekkanne, jos suvaitsette, heti paikalla.
— Ei sentään, jos suvaitsette, hyvä ystäväni, ei ainakaan täällä. Ettekö näe, että me olemme aivan vastapäätä d'Aiguillon'in hotellia, joka on täynnä kardinaalin alustalaisia? Kukas sen tietää, eikö juuri Hänen ylhäisyytensä liene antanut teille toimeksi hankkia hänelle minun pääni? Mutta asia nyt on semmoinen, että minä, naurettavasti kyllä, pidän päästäni varsin paljon, sillä se soveltuu jokseenkin hyvin olkapäilleni. Minä kyllä aivan mielelläni otan teidät tappaakseni, olkaa huoleti, mutta syrjäisessä, yksinäisessä paikassa, jossa ainakaan ette voi kellenkään kehua kuolemastanne.