— Hevosta! huudahti Aramis irvistellen.
Porthos ei virkkanut mitään.
— Niin hevosta se on; eikös niin, Porthos, emmekös syö hevosta? Ehkäpä satulaa myös!
— Ei, hyvät herrat, kyllä satula on jälellä, sanoi Porthos.
— No totta tosiaan, nyt olemme yhtä hyviä kaikki, sanoi Aramis: voisippa luulla, että olemme ennakolta suostuneet.
— Mitäs minun oli tekeminen, sanoi Porthos, hevonen herätti kateutta kaikissa, jotka kävivät luonani, enkä minä tahtonut heitä loukata.
— No, ja sinun herttuattaresi on yhä vielä vaan kylpemässä, vai kuinka? kysyi d'Artagnan.
— Yhä vielä, vastasi Porthos. No niin, asia on semmoinen, että paikkakunnan maaherra, juuri yksi niitä herroja, joita odotin tänään päivällisille, näytti niin kovin haluavan hevostani, että minä lahjoitin sen hänelle.
— Lahjoitit hänelle! huudahti d'Artagnan.
— Niin, luoja nähköön! lahjoitin, se on sanani, vakuutti Porthos, sillä hevonen maksoi varsinkin sata viisi kymmentä louisdor'ia ja tuo kitupiikki ei tahtonut minulle maksaa enempää kuin kahdeksankymmentä.