Kun d'Artagnan saapui tuon pienen aution kentän näkyville, joka leveni luostarin juurella, oli Athos ollut ainoastaan viisi minuuttia odottamassa, ja kello löi nyt kaksitoista. Hän oli siis tarkasti säntillinen eikä silläkään, joka kaksintaistelujen suhteen vaatii mitä ankarinta täsmällisyyttä, olisi ollut tässä kohden mitään muistutettavaa.
Athos, joka yhä kärsi kauheasti haavastansa, vaikka sen oli uudestaan puhdistanut ja sitonut herra de Tréville'n haavalääkäri, oli istahtanut muutaman rajapylvään päähän odottamaan vastustajaansa, tyynenä ja arvokkaana niinkuin aina. Huomattuaan d'Artagnan'in nousi hän seisovalleen ja meni kohteliaasti muutamia askelia hänelle vastaan.
Tämä puolestaan lähestyi vastustajaansa lakki kourassa, niin että sen töyhtö viisti maata.
— Herra, sanoi Athos, olen pyytänyt kaksi ystävääni tänne sivusmiehiksi, vaan he eivät vielä ole saapuneet. Minua kummastuttaa heidän viipymisensä: se ei ole heidän tapaistansa.
— Minulla, herra ei ole sivusmiehiä ensinkään, sanoi d'Artagnan, sillä kun minä olen vasta tänään tullut Pariisiin, en tunne täällä vielä muita kuin herra de Tréville'n, jolle minut suositti isäni, jolla on kunnia olla jonkun vähän hänen ystäviänsä.
Athos mietti hetkisen.
— Ette tunne muita kuin herra de Tréville'n? kysyi hän.
— En, muita en tunne.
— Mutta siinä tapauksessa, jatkoi Athos puhuen puoliksi itselleen, puoliksi d'Artagnan'ille, jos minä teidät tapan, näytän minä lapsenmurhaajalta!
— Eipä niinkään, herra, vastasi d'Artagnan tehden kumarruksen, joka ei puuttunut arvokkaisuutta; eipä niinkään, koska te kunnioitatte minua paljastamalla miekkanne minua vastaan, vaikka teillä on haava, josta teille kaiketi on kovin paljo haittaa.