Vapisten meni rouva Coquenard Saint-Magloire'n luostariin, sillä hän arvasi mitä nuhteita hän oli saapa; mutta hänet oli lumonnut Porthoksen komea käytöstapa.
Kaikki soimaukset ja sadatukset mitä mies, jonka ylpeyttä on loukattu, voipi laskea naista kohden, kaikki ne laski Porthos nöyrtynyttä prokuraattorin rouvaa kohden.
— Oi, voi, sanoi onneton rouva, minä olen tehnyt parhaimpani mukaan. Eräs meidän velkamies, muudan hevoskauppias, oli sitkeä maksamaan; minä otin sen vuoksi tuon aasin ja hevosen hänen velastansa. Hän oli luvannut minulle kaksi komeata elukkaa.
— No niin, rouva hyvä, sanoi Porthos; jos tuo hevoshuijari oli teille velkaa enemmän kuin viisi écu'tä, niin on hän petturi.
— Ei suinkaan ole luvatonta koettaa saada helpolla hinnalla, herra Porthos, sanoi prokuraattorin rouva, puollustellen itseään.
— Ei suinkaan, rouva hyvä, vaan ne, jotka koettavat saada helpolla hinnalla, saavat suvaita toisten hakea auliimpia ystäviä.
Porthos pyörähti kantapäällään ja astui muutamia askelia pois päin, aikoen muka mennä tiehensä.
— Herra Porthos, herra Porthos! huusi prokuraattorin rouva. Minä olen väärässä, sen tunnustan, minun ei olisi pitänyt tinkiä silloin kuin oli hankittava varukset semmoiselle sotilaalle.
Vastaamatta mitään astui Porthos vielä muutaman askeleen pois päin.
Prokuraattorin rouva oli näkevinänsä hänet loistavassa utupilvessä herttuattarien ja markiisittarien ympäröimänä, jotka heittelivät kultasäkkejä hänen jalkojensa juureen.