Ja taas seuraavana päivänä tuli Ketty d'Artagnan'in luokse, ei enää iloisena ja reippaana niinkuin edellisillä kerroilla, vaan päinvastoin hyvin alakuloisena.
D'Artagnan kysyi tyttöparalta, mikä häntä vaivaisi; mutta vastauksen sijaan antoi hän hänelle kirjeen.
Kirje oli mylady'n käsialaa; tällä kertaa oli se kirjoitettu d'Artagnan'ille, eikä herra de Wardes'ille.
Hän avasi sen ja luki seuraavaa:
"Paras herra d'Artagnan! On hyvin pahasti noin unhottaa ystäviänsä, semminkin kun kohdakkoin erotaan niin pitkäksi aikaa. Lankoni ja minä olemme odottaneet teitä turhaan sekä eilen että toissa iltana. Käyköhän samoin tänäkin iltana?
Teidän kiitollinen
lady Clarick."
— Aivan oikein, sanoi d'Artagnan; tätä juuri odotin. Minun osakkeeni nousevat samaa mukaa kuin kreivi de Wardes'in alenevat.
— Tuletteko? kysyi Ketty.
— Kuuleppas, kaunis lapseni, sanoi gaskonjalainen, joka koki puollustautua omissa silmissään sen lupauksen rikkomisesta, jonka hän oli tehnyt Athokselle, sinä kaiketi ymmärrät, ett'ei olisi viisasta olla noudattamatta näin suoraa kutsumusta? Jos mylady havaitsisi ett'en enää käy hänen luonansa, voisi hän aavistaa jotakin, ja kukas tiesi kuinka kauvaksi naisen kosto voisi ulottua?
— Oh, Jumalani! sanoi Ketty, te osaatte puhua asiat aina niin päin että teillä on oikein. Mutta kun taas tulette seurustelemaan hänen kanssansa ja jos teidän tällä kertaa onnistuisi oikealla nimellänne ja oikeassa haamussanne miellyttää häntä, olisi se paljon pahempi kuin ennen.