— Todellakin?
— Vihollinen, joka on niin hirmuisesti minua loukannut että meidän välillemme on syttynyt taistelu elämästä ja kuolemasta. Voinko saada teidät avukseni?
D'Artagnan oli heti huomannut, mihin tuo kostonjanoinen olento pyrki.
— Voitte varmaan, rouva hyvä, sanoi hän juhlallisesti, minun käsivarteni ja henkeni ovat teidän niinkuin rakkautenikin.
— No sitten, sanoi mylady, koska te olette yhtä jalomielinen kuin rakastunut...
Hän pysähtyi.
— Mitä sitten? kysyi d'Artagnan.
— No niin, jatkoi mylady hetkisen vaiettuansa, tästä hetkestä saakka ei teidän ole tarvis puhua mahdottomuuksista.
— Säästäkää minua menehtymästä onnellisuuteeni, huudahti d'Artagnan heittäytyen polvillensa ja peittäen suudelmilla hänen kätensä, jotka mylady jätti hänen valtaansa.
— Kostahan vaan minun puolestani tuolle hävyttömälle Wardes'ille, mietti mylady, kyllä minä sitten tiedän päästä erilleni sinusta, sinä tyhmä pöllö, sinä elävä miekanterä.