Hän tuskin vastustelikaan.
— Ah, huudahti d'Artagnan, hurmautuneena siitä kiihkosta, jonka tuo nainen sytytti hänen sydämmeensä, ah! onneni on minusta vallan yliluonnollinen ja kun pelkään että se on vaan unta, on ainoa haluni muuttaa se todellisuudeksi.
— No niin, tehkää itsenne ansiolliseksi tähän onneenne!
— Minä tottelen käskyänne.
— Aivanko varmaan? kysyi mylady, vielä kerran viimeisen epäillen.
— Nimittäkää minulle se heittiö, joka on saattanut teidän suloiset silmänne itkemään.
— Ken teille on sanonut että minä olen itkenyt? kysyi hän.
— Minusta näyttää...
— Minun laiseni naiset eivät itke, sanoi mylady.
— Sitä parempi! Mutta sanokaapa, mikä hänen nimensä on.