No niin, samassa hetkessä kuin d'Artagnan tähtäsi silmänsä violettinuttuiseen herraan, heitti tämä béarnelaiseen hevoskäpykkään päin erään viisaimmista ja syvämietteisimmistä viittauksistansa, hänen molemmat kuulijansa rähähtivät nauramaan ja hän itse, nähtävästi vastoin tapaansa, salli riutuneen hymyn, jos niin voi sanoa, hairahtaa kasvoillensa. Tällä kertaa, siitä ei ollut enää epäilemistä, d'Artagnan'ia oli toden teolla loukattu. Senpä vuoksi hän, täydellisesti siitä vakuutettuna, painoi baretin silmillensä ja, koettaen jäljitellä muutamia hovitemppuja, joita hän oli saanut Gaskonjassa matkustavaisilta herroilta, astui hän esiin, toinen käsi miekan kahvassa toinen lantiolla. Pahaksi onneksi, sitä mukaa kuin hän kulki eteenpäin, sokaisi viha hänet vähitellen niin, että sen arvokkaan ja ylpeän puhuttelun sijasta, jolla hän oli aikonut toimittaa taisteluvaatimuksen, ei hän löytänyt kieleltänsä muuta kuin karkeanlaisen pistopuheen, jolle hän liitti mukaan raivoisan käden sivalluksen.
— Hoi! herra, huusi hän, te herra, joka piiloudutte sinne ikkunaluukun suojaan! niin, te, sanokaapa minulle pikkuisen, mille te nauratte, niin nauretaan yhdessä.
Herra siirsi silmänsä hevosesta ratsumieheen verkalleen, ikäänkuin tarviten jonkun ajan tajutaksensa, että nuo noin oudot soimaukset olivat hänelle tarkoitetut; sitten kuin hänellä ei enää voinut olla siitä mitään epäilystä, rypistyivät hänen kulmansa hieman, ja melkoisen pitkän vaitiolon perästä vastasi hän d'Artagnanille selittämättömän ivallisella ja ynseällä äänenpainolla:
— En minä teille puhu, herra hyvä.
— Vaan minä puhun teille, minä, tiuskasi nuori mies harmistuneena tuosta ynseyden ja hyvän käytöstavan, säädyllisyyden ja halveksimisen sekoituksesta.
Tuntematon silmäili häntä vielä hetkisen, hymyili ja, vetäytyen pois ikkunasta, läksi verkalleen ulos ravintolahuoneesta, tuli kahden askeleen päähän d'Artagnanista ja asettui hevosen eteen. Hänen levollisuutensa ja pilkallinen katsantonsa olivat yhä lisänneet äsköisten naurajain iloisuutta, jotka olivat jääneet ikkunan edustalle.
D'Artagnan, nähden hänen lähestyvän, veti miekkaansa jalan verran tupesta ulos.
— Tämä hevonen on varmaankin, tai paremmin, on nuoruudessaan ollut voikukka, virkkoi tuntematon, jatkaen äsken alkamiansa havainnoita ja puhuen ikkunan luona oleville kuulijoillensa, näyttämättä rahtustakaan huomaavan d'Artagnan'in suuttumusta, d'Artagnan'in, joka sillä välin oli vetäytynyt hänen ja heidän välillensä. Tuo on hyvin tunnettu väri kasvitieteessä, vaan näihin asti varsin harvinainen hevoisissa.
— Semmoinen nauraa hevoselle, joka ei uskalla nauraa hevosen haltijalle, huudahti Tréville'n-alku vimmastuneena.
— En minä usein naura, herra hyvä, vastasi tuntematon, niinkuin itse voitte kasvoistani havaita, vaan minä pyydän saada säilyttää oikeuteni nauraa milloin minua haluttaa.