Herra Desessarts'in komennon alaiset henkivartijat olivat sijoitetut Minimes'iin.
Mutta niinkuin jo tiedämme, oli d'Artagnan varsin vähän seurustellut komppaniia-toveriensa kanssa, hänen kunnianhimoinen mielensä kun paloi päästä muskettisoturien joukkoon; hän oli nyt siis yksinään, omien mietteidensä valtaan jätettynä.
Ja nuo mietteet eivät olleetkaan varsin iloisia: kaksi vuotta taaksepäin hän oli tullut Pariisiin, tällä ajalla oli hän sekoittunut valtiollisiin asioihin ja hänen yksityiset pyrintönsä rakkauden ja onnen saavuttamiseen olivat menestyneet huononpuolisesti.
Mitä hänen rakkaus-asioihinsa tulee, ainoa nainen, joka häntä oli lempinyt, oli rouva Bonacieux, ja hän oli kadonnut teille tietämättömille.
Mitä taas hänen onneensa tulee, oli hän kaikessa vähäpätöisyydessään saanut viholliseksensa kardinaalin, toisin sanoen, miehen, jonka edessä valtakunnan ylhäisimmät, kuninkaasta alkaen, vapisivat.
Tuo mies saattoi hänet musertaa, eikä kumminkaan ollut sitä tehnyt; vaan siinä säästämisessäpä huomasikin d'Artagnan'in terävä äly aukon, josta paremman tulevaisuuden päivä pilkoitti.
Mutta sitä paitsi oli hän hankkinut itselleen toisenkin vihollisen, jota hän tosin piti vähemmän peljättävänä, vaan josta hänen vaistinsa kumminkin sanoi ett'ei se ollut aivan kokonaan halveksittava. Se vihollinen oli mylady.
Toisaalta oli hän sitä vastoin kuningattaren suosiossa ja suojeluksessa, mutta kuningattaren suosio oli niinä aikoina vaan yhä lisäsyynä vainoomisiin; ja hänen suojeluksensa taas oli, niinkuin kyllä tiedetään, hyvin huonoksi turvaksi: muistettakoon vaan Chalais'ia ja rouva Bonacieux'iä.
Ainoa, mitä hän oikeastaan oli kaiken kaikkiaan voittanut, oli siis tuo viiden tai kuuden tuhannen livre'n veroiseksi arvattu timantti, mikä hänellä oli sormessaan; ja jos oletetaan että d'Artagnan kunnianhimoisissa aikomuksissaan tahtoi säilyttää sen, voidaksensa kerta tilaisuuden tullessa näyttää sitä kuningattarelle tuntomerkkinä, ei tuo timantti nyt, kun hän ei voinut luopua siitä, ollut hänelle suurempi-arvoinen kuin kivet joita hän polki jaloillaan.
Sanomme: kivet, joita hän polki jaloillaan, sillä d'Artagnan ajatteli kaikkia näitä mietteitänsä kävellessään yksinään erästä kaunista kapeata tietä myöten, joka vei leiristä Angoutin'in kylään; nämä mietteet olivat saattaneet häntä menemään kauvemmaksi kuin hän oikeastaan oli aikonut, ja päivä alkoi mennä mailleen, kun hän laskeutuvan auringon valossa luuli näkevänsä musketin piipun kiiltävän eräässä pensastossa.