— Mutta, huudahti roisto, sehän on toinen tapa ottaa minut hengiltä; kuinka tahdottekaan että menisin ottamaan kirjeen keskellä luotituiskua?
— Sinun täytyy mennä, muutoin, sen vannon, saat surmasi minun kädestäni.
— Armoa, herra kulta, armoa sen nuoren naisen nimessä, jota te rakastatte ja jonka kai luulette kuolleeksi, vaan joka ei ole kuollut! huudahti roisto langeten polvilleen ja nojaten kädellään maahan, sillä hänen voimansa alkoivat vähetä verenvuodon tähden.
— Ja kuinka sinä tiedät että on olemassa nuori nainen, jota minä rakastan ja jonka olen luullut kuolleeksi? kysyi d'Artagnan.
— Sen minä tiedän kirjeestä, joka on toverini taskussa.
— No sittenhän kaiketi pitäisi sinun ymmärtää että minun täytyy saada tuo kirje käsiini, sanoi d'Artagnan. Siis ei mitään viivyttelemistä eikä empimistä, vaan laita luusi kohta matkalle, sillä niin vastenmielistä kuin minulle onkin ruveta toistamiseen tahraamaan miekkaani tuommoisen konnan verellä, vannon kunniallisen nimeni kautta että...
Näin sanoen teki d'Artagnan niin uhkaavan liikkeen, että haavoitettu nousi jaloilleen.
— Elkää, elkää! huudahti hän saaden rohkeutta kauhistuksestansa, minä menen, minä menen...
D'Artagnan otti sotamiehen musketin ja ajoi häntä edellänsä tuon kaatuneen toverin luokse, pistellen häntä miekkansa kärjellä.
Hirmuista oli nähdä, kuinka tuo onneton, jättäen kulkiessansa pitkän verijälen, ja lähestyvän kuoleman pelosta kelmeänä, koetti huomaamattomana päästä vetäytymään rikostoverinsa ruumiin luokse, joka oli parinkymmenen askeleen päässä siitä.