Noin satakunnan askelta oli hän ratsastanut tasaisessa vauhdissa, mutta niin pian kuin hän oli päässyt näkyvistä, oli hän pyörtänyt oikealle, kääntynyt eräälle syrjätielle ja ratsastanut parikymmentä askelta vesakkoon, jääden siihen odottamaan kardinaalia ja hänen seuruettansa: kun hän huomasi toveriensa ranteiset hatut ja kardinaalin kultahetaleisen kauhtanan, odotti hän siksi kunnes ratsumiehet olivat joutuneet tien käänteen taakse, ja niin pian kuin hän oli kadottanut heidät näkyvistään, ratsasti hän täydessä nelisessä takaisin ravintolaan, jonne hänet esteettömästi päästettiin.
Isäntä tunsi hänet kohta.
— Upseerini unhotti, sanoi Athos, sanoa yläkerrassa olevalle naiselle erään peräti tärkeän asian; hän lähetti minun korjaamaan sitä unhotusta.
— Käykää ylös, sanoi isäntä; hän on vielä huoneessaan.
Athos käytti lupaa hyväksensä, nousi toiseen kertaan niin hiljaa kuin suinkin saattoi, tuli eteiseen ja puoli-avoimesta ovesta näki mylady'n juuri panevan hattua päähänsä. Hän astui huoneesen ja sulki oven jälkeensä.
Athos seisattui oven suuhun, viittaansa verhoutuneena ja hattu vedettynä alas kasvoille.
Nähdessään tuon äänettömän olennon, joka oli yhtä liikkumaton kuin kuvapatsas, peljästyi mylady.
— Ken olette ja mitä tahdotte? huudahti hän.
— Ah, se on todellakin hän! mutisi Athos. Ja laskien viittansa alas ja kohottaen hattunsa kasvoiltaan hän astui esiin.
— Tunnetteko minua, rouva hyvä? kysyi hän.