— Ah, sanoi Aramis, mustat ja punaiset pilkut kasvavat silminnähtävästi, ja minä olen samaa mieltä kuin d'Artagnan; minä luulen ett'ei meillä ole aikaa hetkeäkään hukata, jos aiomme ennättää leiriimme.
— Kunniani kautta, sanoi Athos, minulla ei ole enää mitään lähtöämme vastaan; vetomme määräsi yhden tunnin; nyt olemme olleet puolitoista; nyt ei ole mitään sanomisen sijaa; lähtekäämme, hyvät herrat, lähtekäämme.
Grimaud oli jo mennyt etukynnessä korineen ja jälkiruokineen.
Neljä ystävystä seurasivat häntä ja olivat jo kulkeneet kymmenkunnan askelta.
— Mutta, huudahti Athos, mitä saakelia me ajattelemme, herrat!
— Oletko unhottanut jotakin? kysyi Aramis.
— No lippu, hiidessä! Ei suinkaan lippua voi jättää vihollisten käsiin, vaikka se onkin vaan ruokaliina.
Athos kiiruhti takaisin vallinsarveen, kiipesi muurin harjalle ja otti lipun; mutta kun rochellelaiset olivat jo päässeet pyssynkantaman päähän, suuntasivat he kauhistavan luotituiskun tuota miestä kohden, joka aivan kuin huviksensa asettui ammuttavaksi.
Olisippa voinut luulla taikavoiman suojelevan Athosta, sillä luodit vinhuivat hänen ympärillään, vaan ei yksikään osunut häneen.
Athos heilutti lippuansa, käänsi selkänsä vihollisille ja tervehti leirissä-olijoita. Molemmilta puolin kuului vahvoja huutoja, toiselta harmin, toiselta ihastuksen.