— Sinä luit vasta pari riviä, sanoi d'Artagnan: lue uudestaan alusta saakka.
— Mielelläni, sanoi Aramis.
"Paras serkkuni!
Minä taidan lähteä käymään Stenay'ssä, jossa sisareni on hankkinut pienelle kamarineitsyellemme pääsyn karmeliittaluostariin. Lapsiparka on nöyrä; hän tietää ett'ei hän voi elää muualla, jättämättä sieluansa vaarojen alaiseksi. Jos kumminkin meidän perheseikat järjestyvät toivomme mukaan, luulen minä että hän antautuu kadotuksellekin alttiiksi ja palaa niiden tykö, joita hän kaipaa, semminkin kun hän tietää että häntä myötäänsä ajatellaan. Sen ohessa ei hän ole kovin onneton; kaikki, mitä hän toivoo, on saada kirjeen sulhaseltansa. Minä kyllä tiedän, ett'ei sellainen tavara pääse niinkään helposti pujahtamaan luostariristikkojen lävitse, mutta niinkuin minä jo olen sinulle osoittanut, paras serkkuni, en minä ole aivan kömpelö ja otan siis vallan mielelläni sen toimen tehtäväkseni. Sisareni kiittää sinua hyvästä ja alinomaisesta muistamisestasi. Hän oli muutaman hetken kovin levottomana, vaan hän on jo paljo tyyntynyt, sittenkuin hän lähetti kirjanpitäjänsä sinne pois, ett'ei mitään odottamatonta siellä tapahtuisi.
Hyvästi, paras serkkuni! Lähetä tietoja itsestäsi niin usein kuin voit, toisin sanoen, niin usein kuin luulet voivasi niitä lähettää varmaan. Minä syleilen sinua.
Marie Michon."
— Oi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa minä olen sinulle, Aramis! huudahti d'Artagnan. Rakastettu Constance! Minä sain siis vihdoinkin tietoja hänestä; hän elää, hän on luostarin turvassa, hän on Stenay'ssä! Missä on Stenay, Athos?
— Vaan muutamia peninkulmia Elsassista, Lothringissa; kun piiritys on päättynyt, voimme tehdä retken sinne.
— Ja siihen ei liene toivottavasti pitkää aikaa, sanoi Porthos, sillä tänä aamuna on taas hirtetty yksi vakooja, joka oli kertonut rochellelaisten olevan jo niin suuressa hädässä, että he ovat alkaneet syödä saappaittensa päällyksiä. Jos he, päällykset syötyänsä, syövät vielä pohjatkin, en ymmärrä mitä syötävää heille sitten enää jääpi, ell'eivät rupea syömään toisiansa.
— Hupsut raukat! sanoi Athos, tyhjentäen lasin oivallista bordeaux-viiniä, joka, vaikka sillä siihen aikaan ei vielä ollut sitä mainetta, mikä sillä on nykyjään, ansaitsi kumminkin jo silloin mainitsemista; hupsut raukat! Ikäänkuin ei katolinusko olisi mukavin ja miellyttävin kaikista uskonnoista! Mutta oli miten oli, lisäsi hän maiskuttaen kieltänsä, ovat he kumminkin kelpo väkeä. Vaan mitä saakelia sinä teet, Aramis? jatkoi Athos; sinähän panet kirjeen taskuusi.