Mikä hornan viha hänessä kiehuukaan tuossa hänen istuessaan autiossa kamarissaan liikkumattomana, hehkuvin, tylsistynein silmin! Kuinka hyvin tuo aikavälistä huo'unnan mukaan rinnasta pääsevä kolkko ärjyntä soveltuukaan meren aaltohyökyyn, joka paisuu, kohajaa, kiljuu ja musertuu ikuisen ja voimattoman epätoivon lailla vasten niitä kallioita, joiden päällä tämä synkkä, uhkea linna kohoaa! Ja niiden salamoiden loisteessa, joita tuo riehuva viha sytyttää hänen sielussaan, mitä oivallisia, kaukaisuuteen katoavia kostontuumia sepitteleekään hän rouva Bonacieux'iä, Buckingham'ia ja erittäinkin d'Artagnan'ia vastaan!
Niin, mutta ennenkuin voi kostaa, täytyy olla vapaa; ja ennenkuin vankina ollen vapaaksi pääsee, täytyy murtaa muuri, repiä rikki rautaristikoita, kavertaa reikä lattiaan — kaikki semmoista, jonka väkevä, hellittämätön mies voi saada toimeen, mutta joka naisen kuumeentapaisille ponnistuksille jää onnistumatta. Sitä paitsi tarvitaan semmoiseen aikaa, kuukausia, vuosia, ja hänellä on vaan kymmenkunta päivää käytettävänä, sen mukaan mitä lord Winter, hänen veljellinen ja peljättävä vanginvartijansa on sanonut hänelle.
Jos hän olisi mies, hän kumminkin koettaisi kaikkea tuota ja ehkäpä onnistuisi; minkä vuoksi taivas onkaan erhettynyt ja antanut tuon miehekkään sielun hennolle ja hienolle ruumiille? Hänen vankeutensa ensi hetket olivat todella kauheat; mutta vähitellen on hän hillinnyt vihansa purkaukset. Ruumista tärisyttävät tempaukset ovat lakanneet ja nyt istuu hän kokoon vetäytyneenä ikäänkuin uupunut käärme, joka kokoo uusia voimia.
— Niin, niin, minä olin hullu, kuin kiivastuin sillä tavoin, sanoi hän, katsellen peiliin, joka heijasti hänen silmiinsä sen säihkyvän silmäyksen, millä hän näytti tiedustelevan neuvoa omalta itseltään. Ei mitään kiivastumista! Kiivastuminen on heikkouden merkki. Minä en olekkaan koskaan onnistunut sitä keinoa käyttämällä. Ehkäpä, jos käyttäisin voimaani naisia kohtaan, huomaisin heidät vielä heikommiksi itseäni ja siis voittaisin heidät; mutta minä taistelen urhoollisia miehiä vastaan, ja heidän verrallansa olen minä vaan heikko nainen. Mutta taistelkaamme naisena, minun voimani on minun heikkoudessani.
Ja nyt, ikäänkuin olisi hän tahtonut tarkastaa niitä eri vivahduksia, mitä hän saattoi luoda eloisille, liikkuville kasvoillensa, antoi hän muodollensa kaikkia mielenilmauksia, vihasta, joka rumensi hänen piirteitänsä, aina suloisimpaan, hellimpään, ihastuttavampaan hymyilyyn saakka. Sitten käänteli hän tottuneella kädellään hiuksensa kaikkiin niihin kiharamuotoihin, joiden kautta hän luuli korottavansa kasvojensa suloutta. Vihdoin mutisi hän tyytyväisenä omaan itseensä:
— Eipä vielä ole mitään hukassa; minä olen vielä kaunis.
Kello oli noin kahdeksan tienoilla iltaa. Mylady näki vuoteen ja arveli että muutamien tuntien lepo häntä virkistäisi, eikä ainoastaan hänen päätänsä ja ajatuksiansa, vaan myöskin hänen hipiötänsä. Ennenkuin hän asettui levolle, pisti hänelle päähän vielä parempi ajatus. Hän oli kuullut mainittavan iltaruuasta. Hän oli jo tunnin verran ollut tässä huoneessa, kauvan siis ei mahtanut kestää, ennenkuin hänen ruokansa tuotaisiin sisään. Vanki ei tahtonut hukata aikaansa; hän päätti tunnustella jo samana iltana seutua, tutkimalla niiden ihmisten luonteita, joiden huostaan hänen vartioitsemisensa oli uskottu.
Valo pilkahti oven alta; tuo valo ilmoitti että vanginvartija oli tulossa. Mylady, joka oli noussut seisovilleen, heittäytyi kiiruusti takaisin nojatuoliinsa, kasvot pois päin, hiukset irrallaan, toinen käsi povella, toinen riipuksissa.
Telkeet työnnettiin auki, ovi narisi saranoissaan, askeleita kuului huoneessa; ne lähestyivät.
— Asettakaa pöytä tuonne, sanoi ääni, jonka vanki tunsi Felton'in ääneksi.