— Niin, Buckingham oli varmaan saanut vihiä tulostani, ja ilmoittanut siitä lord Winter'ille, joka jo kieroin silmin katseli minua; Buckingham sanoi hänelle, että hänen kälynsä oli epäsiveellinen, polttomerkillä rangaistu nainen. Jalo, puhdassydäminen mieheni ei ollut enää puollustamassa minua. Lord Winter uskoi kaikki mitä hänelle kerrottiin, sitä herkemmin, koska tuo uskominen oli hänen hyödyksensä. Hän vangitsi minut ja tuotti minut tänne ja asetti minut teidän vartioittavaksenne. Loput tiedätte; ylihuomenna lähdetään minua kuljettamaan maanpakoon; ylihuomenna asetetaan minut kunniattomain joukkoon. Haa! juoni on hyvästi mietitty, ja minun kunniani ei ole jaksava kestää sitä. Huomaattehan siis, että minun täytyy kuolla, Felton; antakaa minulle puukko, Felton.
Ja ikäänkuin hänen voimansa nyt olisivat olleet lopussa, vaipui mylady uupuneena, rauenneena nuoren upseerin syliin, joka hurmautuneena rakkaudesta, vihasta, ennen tuntemattomista tunteista, ihastuneena painoi hänet rintaansa, vapisten tuntiessaan tuon kauniin suun huountaa, ja aaltoilevan poven liikettä.
— Ei, ei, sanoi hän, sinun pitää elää, kunnioitettuna ja puhtaana; sinun pitää elää, riemuitaksesi vihollistesi kostamisesta.
Mylady työnsi hänet hiljaa pois luotansa, vaan lumosi hänet silmäyksellään; Felton syöksähti hänen luoksensa, syleili häntä ja rukoili häntä kuin jumalallista olentoa.
— Oi, kuolema! kuolema! sanoi hän summentaen ääntänsä, kuolema ennemmin kuin häpeä! Felton, veljeni, ystäväni, minä rukoilen sinua.
— Ei, huudahti Felton, ei, sinun täytyy elää ja saada kostetuksi!
— Felton, minä saatan vaan onnettomuutta niille, jotka minua lähenevät; hylkää minut, Felton, anna minun kuolla!
— No niin, kuolkaamme sitten yhdessä! huudahti hän.
Mutta silloin kuului kaukaisia askeleita käytävässä; ne lähenivät ja tuossa tuokiossa aukeni ovi ja lord Winter astui sisään.
Felton oli sillä välin vetäytynyt pikaisesti takaisin ja seisoi nyt muutamain askelten päässä vangista.