Parooni otti kellon taskustaan.
— Kello on kymmenen minuuttia vailla yhdeksän, sanoi hän.
Mylady oli lähtenyt puolitoista tuntia ennen suostuttua aikaa; niin pian kuin hän oli kuullut tykinpaukauksen, joka julisti tuon onnettoman tapauksen, oli hän antanut käskyn nostaa ankkuri.
Pursi kiiti jo kaukana rannasta sinisen taivaan alla.
— Jumala on näin sallinut, sanoi Felton kiihkolaisen nöyryydellä, mutta kumminkaan heittämättä silmistään tuota venettä, jonka kannella hän luuli eroittavansa sen naisen valkoisen haamun, jonka tähden hänen henkensä oli menevä.
Winter seurasi hänen silmäystänsä, arvasi hänen kärsimyksensä ja ymmärsi kaikki.
— Kärsi ensin yksin rangaistuksesi, kurja mies, sanoi lordi Felton'ille, joka, silmät merelle luotuina, antoi kuljettaa itseänsä pois, mutta minä vannon rakastetun veljeni muiston kautta, että sinun rikostoverisi ei ole toki pääsevä pakoon.
Felton painoi päänsä alas eikä hiiskunut sanaakaan.
Winter kiiruhti portaita alas ja lähti satamaan.