"Hänen ylhäisyydellensä, herra kardinaali Richelieu'lle hänen leiriinsä La Rochelle'n edustalla.
Arvoisa herra! Teidän ylhäisyytenne saa olla aivan huoleti. Hänen armonsa, herttua Buckingham ei matkusta Ranskaan.
Mylady
P. S. Teidän ylhäisyytenne toivomuksen mukaan menen minä nyt Béthune'n karmeliittaluostariin odottamaan siellä teidän käskyjänne."
Samana iltana lähtikin mylady matkalle; kun yö hänet yllätti, pysähtyi hän erääsen ravintolaan yöksi ja jatkoi matkaansa seuraavana aamuna kello 5 ja saapui kolmen tunnin perästä Béthune'en.
Hän neuvotti itsensä karmeliittaluostariin ja oli tuota pikaa siellä.
Luostarin johtajatar tuli hänelle vastaan; mylady näytti hänelle kardinaalin määräyksen; johtajatar toimitti hänelle heti huoneen ja lähetti hänelle aamiaista.
Kaikki menneet tapaukset olivat haihtuneet mylady'n mielestä ja katsellessaan tulevaisuuteen, näki hän vaan sen loistavan onnellisuuden, minkä hänelle oli säilyttänyt kardinaali, jota hän niin onnellisesti oli palvellut, ilman että hänen nimensä laisinkaan oli sekoittunut tuohon veriseen juttuun. Ne alinomaiset intohimot, jotka häntä kalvoivat, tekivät hänen elämänsä noiden pilvien kaltaisiksi, jotka häilyvät taivaan kannella milloin sinertävinä, milloin tulipunaisina, milloin mustina ukkospilvinä, jättämättä maan pinnalle muita jälkiä kuin hävitystä ja kuolemaa.
Aamiaisen jälkeen tuli johtajatar tervehdyskäynnille. Luostarissa on vähän huvituksia, ja sentähden kiiruhti tuo hyvä johtajatar tekemään tuttavuutta uuden tulokkaan kanssa.
Mylady halusi päästä johtajattaren suosioon. Se oli helppo asia niin lahjakkaalle naiselle; hän koki miellyttää, hän oli ihastuttava ja veti puoleensa tuon hyvän johtajattaren hauskalla vaihtelevalla keskustelullansa ja sillä sulolla, joka ympäröi koko hänen olentoansa.