— Eräs teidän hoidokkaitanne? sanoi mylady, ah, Jumalani! naisraukka, minä säälittelen häntä!
— Ja siinä teette oikein, hänessä onkin säälittelemistä: vankeutta, uhkauksia, huonoa kohtelua, kaikkea on hänen täytynyt kärsiä. Mutta kaiken päätteeksi, jatkoi johtajatar, on kardinaalilla kenties ollut päteviä syitä semmoiseen menettelyyn, ja vaikka hän näyttää enkeliltä, ei ihmisiä kumminkaan saa tuomita ulkokuoreen katsoen.
Hyvä! mietti mylady, kukas tiesi, enkö keksi täällä jotakin; olen hyvässä alussa.
Ja nyt koki hän antaa kasvoillensa täydellisen avosydämmisyyden ilmeen.
— Ah, sanoi mylady, minä tiedän sen! Sanotaan ett'ei ole luottamista kauniisin kasvoihin, mutta mihinkäs sitten tulee luottaa, ell'ei Luojan ihanimpaan tekoon? Mitä minuun tulee, ehkä minua petetään koko elämän-aikani, mutta minä olen aina luottava semmoiseen henkilöön, jonka kasvot minua miellyttävät.
— Te siis olette taipuvainen uskomaan, sanoi johtajatar, että se nuori nainen on syytön?
— Herra kardinaali rankaisee ainoastaan rikoksia, sanoi hän, mutta on olemassa eräitä hyveitä, joita hän vainoo enemmän kuin monia rikoksia.
— Sallikaa minun, hyvä rouva, lausua teille kummastukseni, sanoi johtajatar.
— Mitä te kummastelette? kysyi mylady luonnollisesti.
— Teidän puheenne laatua.