— No niin, menkää noutamaan ne, ja tulkaa sitten luokseni; syökäämme kiiruusti illallinen, me saamme kenties matkustaa osan yötä ja tarvitsemme siis virkistää voimiamme.
— Suuri Jumala! sanoi rouva Bonacieux, painaen kädellään poveansa, sydämmeni on pakahtua, minä en voi käydä.
— Rohkeutta vaan, rohkeutta! Ajatelkaa että neljännestunnin perästä olette pelastettu ja että mitä nyt teette, sen teette hänen tähtensä.
— Niin, niin, kaikki hänen tähtensä! Yhdellä ainoalla sanalla olette antaneet minulle rohkeuteni takaisin. Menkää, minä tulen sitten.
Mylady meni kiiruusti huoneesensa; siellä kohtasi hän Rochefort'in lakeijan ja antoi hänelle määräyksensä.
Hänen tuli odottaa portilla; jos muskettisotureita sattuisi näkymään, lähtisivät vaunut kiitämään täyttä vauhtia, kiertäisivät luostarin ympäri ja pysähtyisivät odottamaan erääsen pieneen kylään metsän toisessa päässä. Siinä tapauksessa mylady menisi puutarhan ja metsän kautta jalan kylään: olemme jo maininneet että mylady tunsi erittäin hyvin tämän seudun Ranskanmaata.
Jos muskettisotureita ei näkyisi, menisi kaikki suostutulla tavalla. Rouva Bonacieux nousisi vaunuihin ottamaan muka jäähyväisiä mylady'ltä ja vaunut veisivät hänet pois.
Rouva Bonacieux tuli sisään ja hänen epäluulojensa karkoittamiseksi, jos semmoisia olisi, kertoi mylady hänelle lakeijan kuullen koko loppupuolen määräyksistänsä.
Mylady kyseli sitten vaunuista ja sai tietää, että niitä veti kolme hevosta, joita ajoi kyytimies; Rochefort'in lakeija ratsastaisi vaunujen edellä.
Mylady'n pelko, että rouva Bonacieux muka epäilisi, oli aivan turha; tuo nuori naisraukka oli liiaksi jaloluontoinen, voidaksensa epäillä toisesta naisesta sellaista uskottomuutta; sitä paitsi kreivinna Winterin nimi, jonka hän oli kuullut johtajattaren mainitsevan, oli hänelle aivan tuntematon, eikä hän edes tiennyt, että nainen oli niin suurena syynä hänen elämänsä onnettomuuksiin.