— Niinkuin Fenix, ihkaelävänä, niin juuri, monseigneur, entistä elävämpänä.
— Mutta te esiinnytte nyt toisennimisenä… Miksi ette ole pitänyt entistä nimeänne?
— Juuri siksi, että se on entinen ja palauttaa minulle ja muillekin liian surullisia tai kiusallisia muistoja. Viittaan vain teihin, monseigneur; sanokaapa, ettekö olisi kieltänyt päästämästä luoksenne Josef Balsamoa?
— Minäkö? En suinkaan, monsieur.
Ja kardinaali oli vielä niin hämillään, ettei pyytänyt vierastaan istumaan.
— Siinä tapauksessa, — jatkoi tämä, — teidän korkea-arvoisuudellanne on enemmän muistia ja rehellisyyttä kuin kaikilla muilla ihmisillä yhteensä.
— Monsieur, te teitte minulle muinoin sellaisen palveluksen…
— Onko totta, — keskeytti Balsamo, — etten näytä vanhentuneen ja että mielestänne olen hyvä näyte elämänveteni tehosta?
— Sen myönnän, mutta tehän olette poikkeus muista ihmisistä, te kun niin anteliaasti jakelette kaikille kultaa ja terveyttä.
— Terveyttä… sitä en kiellä, monseigneur; mutta kultaa… en suinkaan.