Se pikalähetti, joka sai toimekseen Pariisista noutaa rouva de la
Motten, tapasi kreivittären tai oikeammin ei tavannut kardinaalia.
Jeanne oli tullut vieraisille kardinaalin luo, jäänyt päivälliselle ja illallisellekin ja puheli nyt hänen kanssaan vanhan velan harmillisesta takaisinmaksusta, kun kuriiri tuli kysymään, oliko kreivitär täällä. Taitavana miehenä vastasi portinvartija, että hänen korkea-arvoisuutensa oli kaupungilla eikä rouva de la Motte ollut täällä, mutta että oli perin helppo saada hänelle ilmoitetuksi se asia, jonka vuoksi kuningatar oli lähettänyt kuriirin, koska hän luultavasti tulisi tänne illalla.
— Hänen pitää niin pian kuin suinkin tulla Versaillesiin, — selitti kuriiri ja lähti levittämään tätä käskyä kaikkialle, missä kuljeksivan kreivittären luultiin voivan oleskella.
Mutta heti kuriirin mentyä toimitti portinvartija, tarvitsematta pitkällä poistua, vaimonsa kautta sanan rouva de la Mottelle, joka oli kardinaalin luona. Molemmat liikekumppanit olivat paraikaa käsittelemässä kysymystä suurten rahasummien epävakaisuudesta. Saadessaan kuningattaren käskyn kreivitär älysi, että nyt oli kiireesti lähdettävä. Hän pyysi pari hyvää hevosta kardinaalilta, joka itse auttoi häntä nousemaan vaakunattomiin matkavaunuihin, ja sillaikaa kun kardinaali vaivasi päätään tällä asialla, kiiti kreivitär sellaista vauhtia, että jo tunnin päästä oli linnan edessä.
Siellä häntä odotti muuan henkilö, joka suoraa päätä vei hänet Marie-Antoinetten luo. Tämä oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja laskenut luotaan täksi illaksi kaikki, niin ettei näkynyt ainoaakaan kamarirouvaa paitsi rouva de Miseryä, joka istui lukemassa pienessä naistenhuoneessa.
Marie-Antoinette neuloi tai oli neulovinaan jotakin korutyötä, mutta kuunteli samalla levotonna pienintäkin ääntä ulkoa, kun Jeanne kiireesti astui sisään.
— Kah, — sanoi kuningatar, — siinäpä te olettekin. Sitä parempi.
Uutinen… kreivitär.
— Hyväkö, madame?
— Päättäkää itse. Kuningas on kieltänyt ne viisisataa tuhatta livreä.
— Herra de Calonnelta?