— Pyytäminen on samaa kuin nöyrtyä; hankkimisella joutuu nöyryytetyksi. Käsitän kyllä, että voisi ehkä nöyrtyä rakkaan henkilön vuoksi, pelastaakseen elävän olennon, vaikkapa koiransa; mutta että nöyrtyisin saadakseni pitää näitä kiviä, jotka polttavat kuin hehkuvat hiilet olematta loistavampia tai yhtä kestäviä, siihen, kreivitär, ei mikään neuvo voi minua suostuttaa. Ei ikänä! Viekää pois jalokivet, hyvä kreivitär, viekää!
— Mutta ajatelkaa, madame, minkä hälinän jalokivisepät nostavat ainakin kohteliaisuudesta ja teitä surkutellen. Kaupan purkaminen voi herättää yhtä pahoja puheita kuin mahdollisesti sen päättäminen. Kaikki ihmiset saavat tietää, että teillä on ollut timantit hallussanne.
— Kukaan ei saa tietää mitään. Kun en ole jalokivikauppiaille mitään velkaa, en enää ota heitä vastaan, ja palkinnoksi kahdensadan viidenkymmenen tuhannen livren voitosta he ovat ainakin vaiti. Vihamieheni eivät pääse sanomaan, että ostan timantteja puolellatoista miljoonalla, vaan ainoastaan, että minulta on mennyt rahoja kauppaan. Se ei ole niin harmillista. Viekää siis, kreivitär, ja kiittäkää kardinaalia hänen hyväntahtoisuudestaan ja alttiudestaan.
Ja käskevällä liikkeellä kuningatar ojensi lippaan Jeannelle, jolle sen pitely tuotti outoa mielenliikutusta.
— Nyt on kiire, — jatkoi kuningatar. — Mitä vähemmän jalokivikauppiaat ehtivät hätäillä, sitä varmemmin he ovat asiasta vaiti. Lähtekää siis heti älkääkä näyttäkö lipasta kellekään. Ajakaa ensin kotiinne, sillä näin myöhäinen käynti Böhmerin luona herättäisi epäluuloja poliisissa, joka varmaankin pitää silmällä, mitä minun luonani tapahtuu. Kun sillä tavoin eksytätte poliisin, menkää sitten jalokivikauppiasten luo ja tuokaa minulle heidän kuittinsa.
— Kyllä, madame, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo.
Hän piilotti lippaan vaippansa alle pitäen huolta, ettei päältäpäin voisi mitään epäillä, ja riensi takaisin vaunuihinsa niin ripeästi, kuin hänen tehtävänsä ylhäinen osanottaja voi suinkin toivoa.
Aluksi hän käski ajaa kotiinsa ja lähetti vaunut takaisin kardinaalin luo, jottei niiden ajaja saisi salaisuudesta vihiä. Sitten hän otti ylleen vähemmän komean puvun, joka paremmin sopi yölliselle retkelle. Kamarineitsyt auttoi häntä kiireesti pukeutumaan ja pani merkille, että hän oli syvissä mietteissä ja hajamielinen tämän toimituksen kestäessä, johon hovinainen muuten suvaitsee kiinnittää kaiken huomionsa.
Jeanne ei ajatellutkaan ulkoasuaan, vaan hänet oli vallannut outo, äkkiä syttynyt aatos. Hän tuumi, eikö kardinaali tekisi pahaa virhettä salliessaan kuningattaren jättää tuon koristeen takaisin ja eikö tämä virhe olisi omiansa supistamaan hänen haaveksimaansa onnea, jonka hän saattoi toivoa saavuttavansa, jos olisi mukana kuningattaren pikku salaisuuksissa. Eikö myös olisi suorastaan vääryys yhtiömiestä kohtaan, jos täyttäisi Marie-Antoinetten käskyn neuvottelematta ensin kardinaalin kanssa? Jos tämä olikin nyt ilman varoja, eikö hän mieluummin myisi vaikka itseään kuin sallisi kuningattaren jäädä haluamaansa esinettä vaille?
— Ei auta muu kuin neuvotella kardinaalin kanssa, — ajatteli hän itsekseen. —