Jos Olivalta puuttuikin se etu, että olisi ennakolta tuntenut naapurinsa, saattoi hän ainakin ruveta itse tutkimaan, ja näin hän tekikin lähettäen luotaan liian vaiteliaan kamarineitsyen voidakseen toisen näkemättä tähystellä.
Pian tulikin tilaisuus. Naapurit alkoivat availla oviaan, heittäytyä päivällislevolleen tai pukeutua mennäkseen kävelylle Place Royalelle tai Cheminvertille. Oliva huomasi heitä olevan kuusi; he sopivat hyvin yhteen, vaikka olivat keskenään perin erilaisia, kuten voikin odottaa ihmisiltä, jotka asuvat Saint-Clauden kadun varrella.
Oliva käytti osan päivää katsellakseen heidän liikkeitään, tutustuakseen heidän tapoihinsa. Hän tutki heitä kaikkia paitsi tuota liikkuvaa varjoa, joka näyttämättä kasvojaan oli vihdoin asettunut nojatuoliinsa akkunan ääreen ja siinä vaipunut haaveilemaan.
Se oli nainen. Hän oli jättänyt päänsä kampaajattaren huostaan, ja tämä sommitteli puolentoista tunnin kuluessa hänen päälakensa ja ohimoittensa yläpuolelle sellaista babylonilaista rakennusta, johon aineksia saatiin kivi- ja kasvimaailmasta ja olisi otettu eläinkunnastakin, jos Léonard olisi asiaan sekaantunut, ja jos joku senaikuinen nainen olisi sallinut päänsä muutettavan Noakin arkiksi asujamineen. Sitten tuo nainen oli, tukka laitettuna, puuteroituna, yllä valkoinen puku samanvärisine pitseineen, taas istunut nojatuoliin kaula päänalusten varassa, jotka olivat kyllin vankkoja pitämään ruumista tasapainossa hiusrakenteen säilyessä koskematonna, niin että vain maanjäristys ehkä jaksaisi sen alustaa liikahuttaa.
Liikkumaton nainen oli kuin istuimelleen kiilattu intialainen epäjumala, jossa vain tuijottava silmä, vastaten ajatuksen kiinteyttä, liikkui kuopassaan vartijana ja tarkkana palvelijana ruumiin tarpeiden tai sielun oikkujen mukaan yksin suorittaen epäjumalan kaikki toimet.
Oliva huomasi, kuinka kaunis tämä näin kammattu nainen oli, kuinka sievä ja siromuotoinen oli hänen pikkuinen, punaiseen satiinitohveliin pistetty jalkansa, joka nojasi akkunalautaa vasten, ja ihaili myös hänen pyöreätä käsivarttaan ja täyteläistä rintaansa, joka pullisti kureliiviä ja aamunuttua.
Mutta enimmin hämmästytti Olivaa tuo syvä ajattelu, joka suuntautui johonkin näkymättömään, hämärään päämäärään, niin valtava mietiskely, että ruumis oli tuomittu täydelliseen jähmeyteen, melkein olemattomuuteen.
Tämä nainen, jonka nimen kyllä arvaamme, mutta jota Oliva ei voinut tuntea, ei ollenkaan aavistanut olevansa toisen katseltavana. Vastapäisessä talossa ei koskaan avattu akkunaa. Cagliostron talo ei ollut, huolimatta Olivan tapaamista kukista ja linnuista, paljastanut salaisuuksiaan, eikä akkunissa ollut näkynyt muita eläviä olentoja kuin ne käsityöläiset, jotka olivat taloa korjanneet.
Tämän seikan, joka näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, että Cagliostro muka siellä asusti, voi selittää parilla sanalla. Kreivi oli näet päivää ennen toimittanut tämän huoneuston sisustetuksi Olivaa varten sillä tapaa, kuin hän itse olisi siellä asunut, ja hänen käskynsä oli niin hyvin täytetty, että hän niin sanoaksemme petkutti omaa itseäänkin.
Syvämietteinen nainen pysyi yhä alallaan, ja Oliva kuvitteli, että noin merkillisesti haaveileva nainen mietti petettyä rakkauttaan. Kauneus, yksinäisyys, ikä, kaipuu — kaikki tämä oli omansa myötätunnon siteillä liittämään toisiinsa kaksi sielua, jotka kohtalon salaperäisten, vastustamattomien laskelmien mukaan ehkä jo hakivat toisiaan.