Kuten helposti käsittää, oli juuri tämä Jeannen mieleen, ja kohta kun Oliva hänelle osoitti ystävyyttä, vastasi hän nyökkäyksin ja lentosuukkosin. Oliva koki parhaansa mukaan olla näiden kohteliaisuuksien arvoinen ja pani merkille, että naapuri oleskeli melkein yhtä mittaa akkunansa ääressä, lähetti hänelle ulos mennessään jäähyväiset ja palatessaan taas tervehdyksen ja näytti siis kohdistaneen kaikki rakastettavat ominaisuutensa parveketta kohti. Tällaisissa oloissa oli odotettava, että pian yritettäisiin lähestyä, ja asian kulku oli seuraava.
Tullessaan pari päivää myöhemmin Olivan luo oli Cagliostro harmissaan siitä, että jokin vieras oli pyrkinyt taloon.
— Kuinka niin? — kysyi Oliva punastuen.
— Se oli hyvin kaunis, nuori, hieno nainen, — selitti Cagliostro. — Hän oli tullut soittamaan porttikelloa ja saanut puhutella erästä palvelijaa. Oli tiedustanut, mikä nuori nainen asuu täällä kolmannessa kerroksessa — siis teidän huoneustossanne, ystäväiseni. Varmaankin hän tarkoitti teitä. Hän pyysi saada teitä tavata. Näkyy siis tuntevan teidät — kaiketi hänellä on jokin tarkoitus. Teidät on siis saatu ilmi, mutta varokaa, poliisilla on naisiakin kätyreinään, kuten miehiä, ja minun on huomautettava, että jos herra de Crosne vaatii, täytyy teidät luovuttaa hänelle.
Oliva ei pelästynyt, hän kun heti älysi, että oli puhe naapurista, ja hän tunsi suunnatonta kiitollisuutta näin herttaisesta myötätunnosta. Päättäen kaikin keinoin ilmaista tuntemattomalle kiitoksensa hän salasi asian kreiviltä.
— Ettekö pelkää? — kysyi Cagliostro.
— Kukaan ei ole minua nähnyt, — väitti Oliva.
— Vieras ei siis liene teitä hakenut.
— En minäkään luule.
— Kummallista sittenkin, että joku aavistaa yläkerrassa asuvan naisen… Mutta pitäkää varanne.