Hän kehitti raivoissaan tätä onnetonta ajatusta, kun hänen huomiotaan kiinnitti se, että toisen akkunan ruutuja vasten heitettiin hiekkaa. Silloin hän harppasi puiston puolelle. Siellä hän näki laajaan, mustaan vaippaan kääriytyneen naisen seisovan puistossa valkopyökkien juurella ja kohottavan akkunaan päin kalpeat, levottomat kasvonsa. Nyt Charny ei voinut olla huudahtamatta riemusta ja katumuksesta. Se nainen, joka häntä odotti ja kutsui, oli itse kuningatar. Yhdellä hyppäyksellä hän oli puistossa ja osui maahan ihan Marie-Antoinetten eteen.
— Sepä kävi hyvin! Vihdoinkin siis olette täällä, monsieur! — kuiskasi kuningatar hätäisesti. — Mitä te siellä puuhasitte?
— Tekö se olette, madame? Te itse! Onko se mahdollista? — vastasi
Charny polvistuen.
— Silläkö tapaa te minua odotitte?
— Odotin kadunpuoleisen akkunan ääressä, madame.
— Kuinka te luulitte minun tulevan siltä puolelta, kun on niin helppo kulkea puiston halki?
— En uskaltanut toivoa, että saisin nähdä teidät itsenne, madame, — sanoi Charny intohimoisen kiitollisesti.
— Älkäämme jääkö tänne, — keskeytti kuningatar. — Täällä on liian valoisaa. Onko teillä miekkanne?
— On, madame.
— Hyvä! Mitä tietä sanotte niiden ihmisten tulleen, jotka näitte?