— Ketään ei kuulunut. Jeanne meni ihan portin luo. Kaikki hiljaista! Hän painoi korvansa raudoitettuun porttiin ja kuunteli. Näin kului neljännes tuntia. Kello löi puolikaksitoista. Jeanne meni bulevardille asti nähdäkseen kaukaa, oliko akkunissa valoa. Hänestä näytti kukkien välistä, verhojen takaa, jotakin häämöittävän.
— Mitä ihmettä hän puuhaa? Mikä sitä letukkaa pidättää? Ehkä hän ei ole nähnyt merkkiäni. Rohkeutta vain! Täytyy kai vielä mennä kotia.
Ja hän menikin uudestaan panemaan merkkivalonsa liikkeelle. Mutta mitään vastausta ei tullut.
— Se naikkonen on varmaankin sairastunut, — mutisi Jeanne raivoissaan rypistäen kalvosimiaan, — eikä pääse liikkeelle. Mutta ei se auta, elävänä tai kuolleena hänen täytyy nyt matkustaa.
Hurjana kuin vainottu jalopeura hän jälleen syöksyi alas portaita. Hänellä oli kädessä se avain, joka oli niin usein hankkinut Olivalle yöllisen vapauden. Pistäessään avaimen lukkoon hän alkoi epäröidä.
— Entä jos joku olisi hänen luonaan? — ajatteli kreivitär.
— Mahdotonta. Jos kuulen ääniä, ehdin alas jälleen. Jos kohtaisin portaissa jonkun…
Hän oli vähällä peräytyä miettiessään tätä vaaraa. Mutta asian ratkaisi seuraava uusi ajatus:
— Ilman vaaraa ei saa suurta toimeen! Ja rohkea pelastuu aina pulasta.
Hän kiersi nyt avainta jykevässä lukossa ja sai portin auki. Hän tunsi paikalliset olot; hänen älynsä olisi ne hänelle paljastanut, vaikkei hän olisikaan joka ilta tavannut siellä Olivaa ja ottanut niistä selkoa. Portaat olivat vasemmalla, ja hän alkoi kavuta yläkertaan. Ei mitään ääntä, ei valoa, ei ihmisiä. Siten hän joutui aivan Olivan oven edustalle. Pieni valojuova näkyi oven alta, ja sen takaa kuului levottomia askelia.