— Teidän majesteettinne sanoo jättäneensä minulle kaulanauhan takaisin, niinkö? — huudahti Böhmer hikoillen.
— Juuri niin sanon, — vastasi kuningatar tyynesti. — Mikä teitä vaivaa?
— Mitä? — jatkoi jalokivikauppias. — Kieltääkö teidän majesteettinne ostaneensa minulta kaulanauhan?
— Kuulkaapa nyt, mitä ilveilyä tämä on? — sanoi kuningatar ankarasti. — Vai onko teidän kirottu kaulanauhanne määrätty aina riivaamaan jonkun ihmisen?
— Mutta, — väitti Böhmer, jonka kaikki jäsenet tutisivat, — minusta tuntui kuin olisin kuullut teidän majesteettinne omasta suusta… että timanttinen kaulanauha on jätetty minulle takaisin… että teidän majesteettinne on sen jättänyt takaisin.
Kuningatar pani käsivartensa ristiin ja silmäili Böhmeriä.
— Onneksi, — sanoi hän, — minulla on hallussani jotakin, millä voin virkistää muistianne, sillä huonomuistinen te olette, herra Böhmer, jotten sanoisi pahempaa.
Hän astui nyt lipastonsa luo ja otti siitä erään paperin, jonka levitti, katsahti siihen ja ojensi sen onnettomalle Böhmerille.
— Toivoakseni käsiala on kyllin selvä, — sanoi hän ja istuutui voidakseen paremmin tarkastella jalokivikauppiasta, kun tämä luki.
Böhmerin kasvoissa kuvastui aluksi täydellisintä epäilystä, sitten asteettain äärimmäistä kauhua.