He astuivat sisään. Riutuneista kasvoista näkyi selvästi, että heillä oli ollut kova ruumiillinen ja sielullinen kamppailu. Jos he olivat toisessa voittaneet, olivat he toisessa joutuneet tappiolle. Milloinkaan ei ollut sekaisempien aivojen ansioksi jäänyt esittää ajatuksiaan kirkkoruhtinaan edessä.
— Sanokaapa ensiksikin, herrat juvelisepät, — huusi kardinaali, — mitä tunkeilevaisuutenne merkitsee! Onko teillä mitään vaatimuksia?
Tämän vastaanoton sävy herätti yhtiömiehissä jäätävää kauhua.
— Käykö täällä samoin kuin siellä? — näkyi Böhmer silmäniskulla kysyvän kumppanillaan.
— Ei, ei, — vastasi tämä urheasti sovitellen tekotukkaansa. — Minä puolestani ryntään vaikka mitä vastaan.
Ja melkein uhmaavasti hän astui askeleen eteenpäin, kun taas varovampi Böhmer pysyi takana. Kardinaali luuli heitä hulluiksi ja lausui sen heille vasten kasvoja.
— Monseigneur, — äännähti epätoivoinen Böhmer päästäen joka tavun jälkeen huokauksen, — oikeutta ja laupeutta! Pelastakaa meidät raivosta, älkää pakottako rikkomaan sitä kunnioitusta vastaan, jota ansaitsee niin suuri, niin kuuluisa prinssi.
— Joko ette ole hulluja, — vastasi kardinaali, — ja silloin teidät viskataan ulos akkunasta, taikka olette hulluja, jolloin teidät vain ajetaan ovesta ulos. Valitkaa Itse!
— Monseigneur, me emme ole hulluja… meiltä on varastettu!
— Mitä se minuun kuuluu? — tiuskasi kardinaali. — Enhän minä ole poliisi.