— Minusta näyttää, — sanoi hän, — että laskemme toisistamme pilaa. Siitä on tehtävä pikainen loppu. Mistä kirjeistä, te puhutte? Mitä teillä on sydämessänne tai sydämellänne… en oikein huomannut, kuinka äsken lausuitte?
— Hyvä Jumala, kenties olen eksynyt lausumaan liian kovaa sieluni salaisuuden!
— Minkä salaisuuden? Oletteko järjillänne, herra kardinaali?
— Madame!
— Älkää luikerrelko! Tuntuu siltä, kuin aikoisitte virittää minulle ansan tai hämmentää minut todistajain kuullen.
— Vannon, madame, etten ole sanonut mitään… Eikö täällä todella ole ketään kuuntelemassa?
— Ei, monsieur, tuhat kertaa ei, ei ole ketään. Selittäkää siis asianne, mutta perinpohjin, ja jos teillä on järki tallella, todistakaa se.
— Jospa rouva de la Motte olisi saapuvilla! Hän auttaisi minua… hän, meidän ystävämme… niin että teidän majesteetissanne taas heräisi, ellei suosio, niin ainakin muisti.
— Meidän ystävämme! Minun suosioni! Minun muistini! Minä olen kuin pilvistä pudonnut.
— Madame, pyydän teiltä, — sanoi kardinaali kiivastuneena kuningattaren katkerasta äänensävystä, — että säästäisitte minua. Teidän sopii kyllä olla enää rakastamatta, mutta älkää loukatko.