— Neuvoin teitä pysymään maatilallanne, — jatkoi kuningatar. — Se oli järkevä tuuma. Kaukana hovista, jonne tottumuksenne, suoruutenne ja luvallanne sanoen kokemattomuutenne eivät sovi, te olisitte paremmin arvostellut niitä henkilöitä, jotka näyttelevät osiaan tässä teatterissa. Täytyy säilyttää näköhäiriö, herra de Charny, punamaalineen ja korkeine korkoineen joukon edessä. Kuningattarena olen ollut liian suvaitsevainen pitämättä yllä kuninkuuden kimallusta niiden edessä, jotka minua rakastivat. Se sädekehä, jonka kruunu luo kuningattaren otsan ympärille, vapauttaa hänet siveydestä, lempeydestä, järkevyydestä ja varsinkin sydämestä. Kuningattarena hallitsee, monsieur; mitä siis kannattaa herättää itseään kohtaan rakkautta?

— En osaa kuvata, — vastasi Charny kiihtyneenä, — kuinka teidän majesteettinne ankaruus on minulle tuskallinen. Olen ehkä unohtanut, että olette kuningattareni; mutta sallikaa minun vakuuttaa, etten koskaan ole unohtanut teidän olevan se nainen, joka enimmin ansaitsee kunnioitustani ja…

— Lopettakaa, minä en kerjää. Olen sanonut, että poistumisenne on välttämätöntä. Minulla on se aavistus, että teidänkin nimenne lopuksi sekoitetaan tähän juttuun.

— Mahdotonta, madame!

— Sanotte: mahdotonta! Mutta ajatelkaa niiden voimaa, jotka ovat jo puoli vuotta leikkineet maineellani, hengelläni. Sanoittehan äsken, että kardinaalissa on varma usko ja että hänen menettelynsä aiheena on erehdys, johon hän on joutunut. Ne, jotka herättävät sellaisen uskon ja aikaansaavat sellaisia erehdyksiä, pystyvät myös todistamaan, että te olette kuninkaalle uskoton alamainen ja minua häpäisevä ystävä. Ne, jotka niin taitavasti keksivät valhetta, saavat helposti ilmi myös totuuden. Älkää tuhlatko aikaa, vaara on uhkaava; palatkaa maatilallenne, paetkaa häväistystä, joka on seurauksena pian alkavasta oikeudenkäynnistä. Minä en siedä, että oma kohtaloni tuhoo teidätkin, että tulevaisuutenne joutuu perikatoon. Minä, jossa Jumalan kiitos on viattomuuden voimaa, minä, jonka elämässä ei ole tahraa, niin että voisin avata rintani näyttääkseni viholliselleni sydämeni puhtauden, ja sen kyllä kestän. Teitä uhkaisi turmio, häpeä, kenties vankeus. Viekää takaisin ne varat, joita niin ylevästi tarjositte, ja säilyttäkää se varmuus, ettei minulta ole jäänyt huomaamatta sielunne ainoakaan jalo tunne; ettei yksikään epäilyksenne ole minua loukannut; että kaikki kärsimyksenne ovat koskeneet sydämeeni. Matkustakaa, sanon teille, ja etsikää muualta, mitä Ranskan kuningatar ei enää voi teille antaa: uskoa, toivoa, onnea. Luullakseni kestää pari viikkoa, ennenkuin Pariisi saa tietää kardinaalin vangitsemisen, parlamentti kokoontuu ja todistajia kuulustellaan. Lähtekää; enollanne on kaksi laivaa valmiina purjehtimaan, toinen Cherbourgissa, toinen Nantesissa; valitkaa niistä, mutta poistukaa täältä. Minua kiinnitti tähän maailmaan vain yksi asia, ja kun se minulta puuttuu, tunnen olevani hukassa.

Ja kuningatar nousi kiivaasti, ikäänkuin sanoakseen Charnylle jäähyväiset.

— Teidän majesteettinne on määrännyt, — sanoi Charny kunnioittavasti, — mitä minun on tehtävä. Mutta ei vaara uhkaa maatilallani eikä Ranskan ulkopuolella; Versaillesissa teitä epäillään, Pariisissa teidät tuomitaan. Välttämätöntä on, madame, että kaikki epäluulot hälvennetään, että tuomio antaa täyden hyvityksen, ja kun ette voisi saada rehellisempää todistajaa, varmempaa tukea, niin jään tänne. Ne, jotka ovat tietävinään niin paljon, tulevat myös puhumaan. Mutta ainakin saamme sen onnen, joka on uskaliaille niin kallisarvoinen: katsoa vihamiehiämme suoraan silmiin. Vaviskoot viattoman kuningattaren majesteetin edessä, kauhistukoot heitä itseään uljaamman miehen rohkeutta. Niin, minä jään, madame, ja uskokaa, ettei teidän majesteettinne tarvitse enää salata minulta ajatuksiaan. Tietäkööt ihmiset, etten pakene; teidän majesteettinne tietäköön, etten mitään pelkää ja ettei minua tarvitse ajaa maanpakoon, jos tahtoo päästä minua näkemästä. Kauvas erotettuina sydämet kuulevat toistensa ääntä ja sielujen kaipuu on hehkuvampi kuin lähellä toisiaan. Tahdotte siis, että matkustan teidän enkä itseni tähden; mutta älkää pelätkö. Pysyn saatavilla auttaakseni ja puolustaakseni teitä, mutta kyllin loitolla, etten teitä loukkaa enkä vahingoita. Ettehän nähnyt minua, vaikka asuin viikon ajan sadan sylen päässä, väijyen joka liikettänne, laskien askeleenne, eläen teidän elämäänne… Samoin käy nytkin, sillä tahtoanne en voi täyttää, minä en voi poistua! Miksi siitä muuten välittäisittekään… ajattelisitteko minua?

Kuningatar liikahti hänestä poispäin.

— Kuten tahdotte, — sanoi hän, — mutta olette kaiketi ymmärtänyt, mitä tarkoitan… ette saa selittää sanojani väärin. Minä en mielistele, herra de Charny. Todellisella kuningattarella on se etu, että saa sanoa, mitä ajattelee, ja ajatella, mitä sanoo; sellainen minä olen. Eräänä päivänä valitsin kaikkien muiden joukosta teidät. En tiedä, mikä veti sydäntäni teidän puoleenne. Kaipasin sydämellistä ja puhdasta ystävyyttä; olenhan sen teille ilmaissut. Nyt ei enää ole samoin; nyt en ajattele samaa kuin silloin. Meidän sielumme eivät enää ole sisaruksia. Sanon teille siis suoraan: säästäkäämme toisiamme.

— Hyvä on, madame, — sanoi Charny, — en ole koskaan uskonut, että valitsitte minut, en ole koskaan uskonut, että… Voi, madame, minä en kuitenkaan kestä sitä ajatusta, että menettäisin teidät. Minut tekee mustasukkaisuus ja kauhu hulluksi. Minä en kärsi, että riistätte minulta sydämenne; se kuuluu minulle, sen olette minulle antanut, kukaan ei sitä saa minulta ryöstää, niin kauvan kuin elän. Olkaa nainen, olkaa lempeä, älkää käyttäkö heikkouttani väärin, sillä äsken moititte minua epäluuloistani ja nyt muserratte minut epäilyksellänne.