— Herra de Charny, — jatkoi kuningas uskomattoman hillitysti, — eipä ole aatelismiehelle juuri kunniaksi joutua verekseltä kiinni varkaudesta.
— Varkaudesta! — mutisi Charny.
— Varkaudesta! — toisti kuningatar, joka oli vielä kuulevinaan äskeiset kauheat syytökset ja oletti, että kreivikin sekoitettaisiin kaulanauhajuttuun.
— Niin, — jatkoi kuningas, — tuommoinen polvistuminen toisen miehen puolison edessä on varkautta, ja kun nainen on kuningatar, tulee siitä majesteettirikos. Herra de Charny, saatte sen kuulla oikeusministeriltäni.
Kreivi aikoi vastata ja vakuuttaa viattomuuttaan, mutta kuningatar oli jalomielisyydessään maltiton eikä sietänyt, että syytettiin kataluudesta sitä miestä, jota hän rakasti; hän riensi avuksi.
— Sire, — sanoi hän vilkkaasti, — teidät näkyy vallanneen paha epäluulo ja epäsuopea arvostelu; sellainen epäluulo ja arvostelu on väärä… sen saan teille huomauttaa. Näen, että kunnioitus lamauttaa kreivin kielen, mutta kun perinpohjin tunnen hänen sydämensä, en salli häntä syyttää ilman puolustusta.
Tähän kuningatar pysähtyi uupuneena mielenliikutuksesta, kauhuissaan siitä valheesta, joka hänen nyt täytyi keksiä, ja hädissään varsinkin siitä, ettei mitään keksinyt. Mutta tämä viivyttely, joka inhotti ylpeätä, kuninkaallista mieltä, olikin juuri naisen pelastus. Hirveissä kohtauksissa, jolloin yllätetyn henki ja kunnia usein on vaarassa, saattaa minuutinkin lisäaika pelastaa, kuten sekunnin laiminlyönti voi syöstä perikatoon. Pelkästä vaistosta kuningatar oli turvautunut lykkäykseen, äkkiä pysäyttänyt kuninkaan epäluulon, eksyttänyt hänen mielensä ja vahvistanut kreivin rohkeutta. Näillä rohkaisevilla minuuteilla on nopeat siivet, jotka kiidättävät epäluuloisen aviomiehen vakaumuksen niin kauvas, ettei se melkein koskaan enää osaa kotiinsa, paitsi jos mustasukkaisten suojelushenki sen tuo siivillään takaisin.
— Tekisikö mielenne ehkä väittää, — vastasi Ludvig XVI äkkiä alentuen kuninkaasta levottomaksi puolisoksi, — etten olekaan nähnyt herra de Charnyta polvistuneena tuossa edessänne, madame? Jos taas lankee polvilleen eikä siitä nouse, niin täytyy…
— Niin täytyy, sire, — keskeytti kuningatar ankarana, — jollakin
Ranskan kuningattaren alamaisella olla jokin armonpyyntö…
Luullakseni se on hyvin tavallista hovissa.
— Pyysikö hän teiltä jotakin armoa? — hämmästyi kuningas.