Siitä onnesta, sanan aineellisessa ja henkisessä merkityksessä, mikä nyt oli Jeanne de Valoisilla hallussaan, saivat aluksi tuntuvimman vaikutelman ne hevoset, jotka toivat hänet takaisin Versaillesista. Jos koskaan hevoset ovat kilpatantereella kiitäneet palkinnon vuoksi, niin oli nyt siihen ponnistukseen pantu nämä vaivaiset kaksi vuokrahevosta. Kreivittären kiihoittamana ajuri luulotteli niille, että ne olivat Elis-maakunnan keveimpiä nelijalkaisia ja että nyt tarjottiin palkinnoksi kaksi talenttia kultaa isännälle ja kolminkertainen annos ohrajyviä niille itselleen.
Kardinaali ei ollut vielä lähtenyt kaupungille, kun rouva de la Motte saapui hänen yksityishotelliinsa, missä hänen ympärillään oli paljon väkeä. Jeanne ilmoitti tulostaan juhlallisemmin kuin saapuessaan kuningattaren luo.
— Tulette Versaillesista? — sanoi kardinaali.
— Tulen, monseigneur.
Kardinaali katseli häntä, mutta ei pystynyt mitään arvaamaan. Jeanne näki toisen vapisevan, tuskailevan, pelkäävän, mutta ei säälinyt.
— No kuinka kävi?
— Kuinkako kävi? Mitä oikein haluatte tietää, monseigneur? Puhukaa vähän, jottei minun tarvitse nuhdella itseäni liian paljon.
— Voi, kreivitär, tuon te sanotte sen näköisenä kuin…
— Olisi tulossa jotakin ikävää, niinkö?
— Jotakin murhaavaa.