— Minun luvattani?
— Pelkäsin, ettei teidän majesteettinne sallisi minun tehdä pientä retkeä, joka oli minulle välttämätön järjestääkseni asioitani Bar-sur Aubessa, missä olin jo viipynyt kuusi päivää, kun teidän majesteettinne käsky minulle ilmoitettiin. Sitäpaitsi en luullut olevani teidän majesteetillenne niin tarpeellinen, että olisi pitänyt ilmoittaa kahdeksan päivän poissaolosta.
— Siinä olettekin oikeassa, madame; mutta miksi pelkäsitte, etten suostuisi pyyntöönne? Ja mitä lupaa teidän tarvitsikaan pyytää minulta? Kuinka minä voisin esiintyä luvan antajana? Vai onko teillä täällä jokin toimi?
Näissä viime sanoissa oli liiankin paljon ylenkatsetta, mikä loukkasi Jeannea, mutta hän hillitsi suuttumuksensa, niinkuin nuolen haavoittama tiikerikissa saa verensä tyrehtymään.
— Madame, — sanoi hän nöyrästi, — tosin minulla ei ole hovissa mitään tointa, mutta teidän majesteettinne on minua kunnioittanut niin kallisarvoisella luottamuksella, että mielestäni kiitollisuus vaatii minulta enemmän kuin toisilta velvollisuus.
Jeanne oli hetkisen katseltuaan löytänyt sanan "luottamus", johon nyt pani erityistä painoa.
— Siitä luottamuksesta, — vastasi kuningatar ilmaisten entistä musertavampaa ylenkatsetta, — saamme nyt ottaa selkoa. Oletteko tavannut kuninkaan.
— En, madame.
— Saatte siis tavata.
— Se on minulle suuri kunnia, — sanoi Jeanne kumartaen.