Vangitsemisestaan saakka oli kardinaali hartaasti pyytänyt, että häntä kuulusteltaisiin vastakkain rouva de la Motten kanssa, ja siihen suostuttiinkin. Prinssi eleskeli Bastiljissa kuin ylhäinen herra vuokraamassaan asunnossa. Paitsi vapautta hänelle suotiin kaikki, mitä hän pyysi.
Jo alusta oli tämä oikeudenkäynti verrattuna syytettyjen ylhäiseen asemaan näyttänyt kehnolta. Pidettiinhän merkillisenä, että Rohan-suvun jäseniä syytettiin varkaudesta, ja siksi Bastiljin kuvernööri ja upseerit osoittivat kardinaalille kaikkea sitä myöntyväisyyttä ja arvonantoa, jota onnettomuus ansaitsee. Heistä hän ei ollut syytetty, vaan epäsuosioon joutunut. Mutta toiseksi muuttui asia, kun levisi huhu, että kardinaali oli sortunut hovin vehkeilyjen uhrina. Silloin ei häntä kohtaan ollut vain myötätuntoa, vaan ihastusta. Eikä kardinaali, joka oli valtakunnan ylhäisimpiä aatelismiehiä, ymmärtänyt saavansa osakseen kansan rakkautta yksistään senvuoksi, että hänen vainoojansa oli vielä ylhäisempi. Rohanin prinssi, yksinvallan viimeinen uhri, oli itse asiassa Ranskan ensimäisiä vallankumousmiehiä.
Kun häntä kuulusteltiin yhdessä rouva de la Motten kanssa, sattui merkillinen seikka. Kreivittären, jonka sallittiin puhua hiljaa, milloin asia koski kuningatarta, onnistui kuiskata kardinaalille:
— Poistakaa kaikki ihmiset, niin saatte haluamanne tiedot.
Kardinaali ilmoitti haluavansa puhutella rouva de la Mottea kahden kesken, muiden kuulematta. Siihen ei suostuttu, mutta hänen asiamiehensä sai keskustella kreivittären kanssa. Tällöin Jeanne selitti, ettei vähääkään tiennyt, minne kaulanauha oli joutunut, mutta että se olisi varsin hyvin voitu hänelle lahjoittaa. Ja kun asianajaja hänen julkeudestaan säpsähti, kysyi Jeanne häneltä, eikö hänen mielestään se palvelus, jonka hän, Jeanne, oli tehnyt kardinaalille ja kuningattarelle, ollut miljoonan arvoinen. Asianajaja toisti nämä sanat kardinaalille, jolloin tämä kalpeni, laski päänsä ja aavisti joutuneensa pirullisen pyydystäjän ansaan.
Mutta jos kardinaali itse olikin jo valmis vaientamaan tämän jutun, joka uhkasi tuhota kuningattaren, yllyttivät häntä ystävät ja vihamiehet jatkamaan taistelua. Hänelle huomautettiin, että hänen kunniansa oli vaarassa, että oli puhe varkaudesta ja ettei ilman parlamentin vapauttavaa tuomiota hänen viattomuutensa kävisi ilmi. Tämän syyttömyyden todistamiseksi täytyi myös selvittää kardinaalin suhteet kuningattareen ja siis näyttää toteen jälkimäisen rikollisuus.
Tähän väitteeseen vastasi Jeanne, ettei hän koskaan syyttäisi kuningatarta eikä kardinaalia, mutta jos yhä tahdottaisiin lykätä vastuu kaulanauhasta hänen niskoilleen, tekisi hän, mitä ei soisi, näyttäisi nimittäin toteen, että sekä kuningattaren että kardinaalin etujen mukaista oli syyttää häntä valheesta. Kun nämä johtopäätökset ilmoitettiin kardinaalille, lausui tämä inhoavansa sitä olentoa, joka uhkasi hänet sillä tavoin uhrata, ja samalla hän lisäsi, että Jeannen käytöstä voi hieman käsittää, mutta että kuningattaren menettely oli kerrassaan outoa.
Saatuaan kuulla nämä sanat selityksineen, Marie-Antoinette suuttui ylemmäärin. Hän vaati, että oli pantava toimeen erityinen kuulustelu tämän jutun salaperäisistä kohdista. Silloin tuli esille kiusallinen kanne yöllisistä kohtauksista, joita pärjääjät ja uutisten urkkijat esittivät mitä pahimmassa valossa. Vasta silloin huomasi onneton kuningatar olevansa vaarassa: Kuningattaren asiamiesten läsnäollessa Jeanne ei sanonut tietävänsä, mistä oli puhe, mutta kardinaalin edustajaa kohtaan hän ei ollut niin vaitelias, vaan toisti yhä uudestaan:
— Jollen saa olla rauhassa, niin puhun.
Tämä pidättyväisyys ja häveliäisyys oli tehnyt hänestä tavallaan sankarittaren ja sekoitti oikeudenkäynnin niin, että ovelimmatkin lain saivartelijat kauhistuivat lukiessaan pöytäkirjoja ja ettei yksikään tutkintotuomari uskaltanut loppuun asti suorittaa Jeannen kuulustelua.