Nähdessään tämän uuden olennon poliisit hellittivät heti Beausiren ja päästivät vuorostaan kiljahduksen, riemu- ja voittohuudon, hurjan ihastuksen ilmaisun. Nyt heillä oli edessään se, joka oli niin eksyttävästi Ranskan kuningattaren näköinen. Beausire luuli aluksi, että naisen läsnäolo oli heidät masentanut, mutta pian hänelle paljastui tyly totuus. Jyrkempi poliisi lähestyi neiti Olivaa ja lausui äänellä, joka ei välittänyt ylhäisestä yhdennäköisyydestä:
— Ahaa, minä vangitsen teidät.
— Vangitsette? Mutta miksi? — säpsähti Beausire.
— Siksi, että herra de Crosne on niin käskenyt ja me olemme herra de
Crosnen palvelijoita.
Vaikka salama olisi iskenyt rakastavaisten väliin, olisi se heitä vähemmän säikäyttänyt kuin tämä vastaus.
— Siinä nyt näette, että teidän olisi sietänyt olla kohtelias,
Beausire, — jatkoi sama poliisi.
Mutta tältä mieheltä puuttui johdonmukaisuutta, josta toveri tekikin huomautuksen sanoen!
— Nyt olet väärässä, Legrigneux, sillä jos Beausire olisi ollut kohtelias ja siis näyttänyt rouvansa, olisimme hänet sittenkin vanginneet.
Beausire oli laskenut polttavan päänsä kättensä nojaan eikä edes välittänyt siitä, että hänen molemmat palvelijansa kuuntelivat takaapäin silmät selällään hämmästyksestä. Äkkiä hän sai aatteen, joka näytti herättävän toivoa.
— Tehän tulitte minua vangitsemaan, eikö niin, — sanoi hän poliiseille.