— Eli huonosti, kuten minulla oli kunnia huomauttaa, melkein puutetta kärsien erään onnenonkijan kanssa, joka oli ruvennut hänen rakastajakseen saadakseen häneltä varastaa ja joka samalla rääkkäsi häntä. Se mies on teidän tavallisia otuksianne, aika veijari, jota ette tietysti itse tunne.
— Muuan Beausire kenties, — sanoi ministeri ylpeillen tiedostaan.
— Te siis tunnette hänet, sepä kummallista! — sanoi Cagliostro ihailevasti. — Hyvä on, monsieur, te olette todellakin parempi taikuri kuin minä. No niin, eräänä päivänä, kun Beausire oli tavallista pahemmin rääkännyt ja puijannut lemmittyään, tuli tämä hakemaan minulta turvaa, ja kun minulla on avulias luonto, sijoitin hänet asumaan erääseen torppaani.
— Otitte luoksenne!… Hän on siis asunut teidän luonanne? — huudahti ministeri ihmetellen.
— Aivan niin, — myönsi Cagliostro, joka oli vuorostaan hämmästyvinään. — Sopihan minun ottaa hänet luokseni, kun olen poikamies.
Ja hän osasi nauraa niin luontevasti, että herra de Crosne tarttui satimeen.
— Hän asui teidän luonanne! — toisti ministeri. — Senpä vuoksi asiamiesteni oli niin vaikea saada häntä käsiinsä.
— Mitä te puhutte? — hätkähti Cagliostro. — Onko tätä nuorta tyttöä etsitty? Onko hän tehnyt jotakin, mistä minulla ei ole tietoa?
— Ei ollenkaan, monsieur; jatkakaa te vain.
— Ei minulla ole mitään lisättävää. Hän asui luonani, siinä kaikki.