Jos hän oli toiminut hyvässä uskossa, oli kuningatar tietysti syypää näihin tuttavallisuuden ilmauksiin, vaikka viattomiinkin, joita hän ei myöntänyt tosiksi, mutta joita rouva de la Motten salaviittausten mukaan oli tapahtunut. Ja olivatko muuten yleisen mielipiteen kannalta, joka ei vähääkään säästä, viattomia sellaiset tuttavallisuudet, joita täytyy kieltää puolisonsa, ministeriensä ja alamaistensa edessä?
Tällä asteella oli oikeudenkäynti, kun yleisen syyttäjän piti loppulausunnollaan johtaa sitä siveelliseen päämääräänsä. Hän oli hovin äänenkannattaja ja puhui solvaistun kuninkuuden niinessä puoltaen kuningasvallan loukkaamattomuuden ylevää periaatetta. Syyttäjä syventyi varsinaiseen oikeudenkäyntiin, mikäli se koski eräitä syytettyjä; sen ohella hän kosketteli kardinaalin erikoisjuttua. Hän ei myöntänyt, että kuningatarta voisi kaulanauhajutussa panna pienimpäänkään vastuuseen. Ja kun näin oli laita, kääntyi tietysti kaikki kardinaalin syyksi.
Hän siis vaati jyrkästi: että Villette tuomittaisiin kalerirangaistukseen; että Jeanne de la Motte tuomittaisiin poltinraudalla merkittäväksi, ruoskittavaksi ja eliniäkseen kuritushuoneeseen pantavaksi; että Cagliostro erotettaisiin jutusta; että Oliva vapautettaisiin, ja että kardinaali pakotettaisiin myöntämään itsensä syypääksi solvaisevaan röyhkeyteen kuninkaallista majesteettia vastaan, jollaisen myönnytyksen perusteella hänet oli karkoitettava kuninkaan ja kuningattaren näkyvistä ja julistettava menettäneeksi virkansa ja arvonsa.
Nämä vaatimukset saattoivat parlamentin epäröimään ja kauhistivat syytettyjä. Kuninkaallinen tahto ilmeni niissä niin mahtavana, että jos ne olisi lausuttu neljännes vuosisataa takaperin, jolloin parlamentti tosin jo oli alkanut vapautua ikeestä ja puoltaa oikeuksiaan, kuninkaallisen syyttäjän ankaruus ei olisi edes vetänyt vertoja tuomarien hartaalle innolle ja kunnioitukselle valtaistuimen erehtymättömyyden vielä arvossa pidettyä periaatetta kohtaan. Mutta nyt asettui vain neljätoista jäsentä yleisen syyttäjän kannalle, ja näin syntyi hajaannus.
Silloin pantiin toimeen viimeinen kuulustelu, joka oli melkein hyödytön temppu sellaisiin syytettyihin nähden, koska sen tarkoituksena oli houkuttaa esille tunnustuksia ennen tuomion langettamista eikä ollut toivoakaan saada rauhaa tai sovintoa paatuneiden, niin kauvan toisiaan vastaan taistelleiden syytettyjen kesken. He välittivät vähemmän omasta vapauttamisestaan kuin vastapuolen tuomitsemisesta.
Tuomariensa eteen tuotuna piti silloisen tavan mukaan syytetyn istua pienellä, matalalla puupenkillä, jota olivat saastuttaneet siinä istuneet ja sitten mestauslavalle viedyt pahantekijät. Tälle häpeäpenkille istuutui ensinnä väärentäjä Villette, joka itkien rukoili armahdusta. Hän myönsi kaikki, mikä on ennestään tunnettua, olevansa siis syypää väärennykseen ja rikostoveruuteen Jeanne de la Motten kanssa. Hän vakuutti katumuksensa ja tunnonvaivojensa olevan jo niin suuren rangaistuksen, ettei tuomarien pitäisi lisää vaatia. Tästä henkilöstä ei kukaan välittänyt; hän ei ollut eikä näyttänyt olevan muuta kuin heittiö. Kun tuomioistuin oli hänen esityksensä kuullut, palasi hän voivotellen vankilakoppiinsa.
Hänen jälkeensä ilmestyi salin ovelle rouva de la Motte, jota talutti kirjuri Frémyn. Hänellä oli yllään hieno batistivaippa ja päässä nauhaton myssy harsovaatteesta; kasvoja verhosi valkea harso, ja tukka oli puuteroimaton. Hänen ilmestymisensä teki läsnäolijoihin eloisan vaikutuksen.
Jeanne oli juuri kärsinyt ensimäisen niistä häväistyksistä, joita hänelle oli tulossa; hänet oli näet pakotettu kulkemaan pikku portaita myöten kuten tavalliset rikolliset.
Salissa vallitseva kuumuus, äänekäs keskustelu ja kaikkialta kääntyvien päiden aaltoilu hämmensi häntä aluksi, ja hetken aikaa harhailivat hänen silmänsä levottomina ikäänkuin tottuakseen tähän välähtelevään kokonaisuuteen.
Kädestä pitelevä kirjuri veti häntä jokseenkin kiireesti häpeäpenkkiä kohti, joka oli puoliympyrän keskellä ja näöltään muistutti sitä kaameata telinettä, jota sanotaan mestauspölkyksi, kun se on erityisellä lavalla eikä oikeussalissa. Nähdessään tämän häpäisevän istuimen olevan aiotun hänelle, joka ylpeili Valois-nimestään ja siitä, että hänellä oli vallassaan Ranskan kuningattaren kohtalo, kävi Jeanne de la Motte kalpeaksi ja loi ympärilleen vihaisia silmäyksiä ikäänkuin säikäyttääkseen julkeita tuomareitaan. Mutta kohdatessaan joka taholla vain päättäväisiä ilmeitä ja uteliaisuutta säälin asemesta hän tukahutti raivonsa ja istuutui penkille, jottei näyttäisi sille sortuvan.